Mummon muistelua

Mummoni kuoli arvostettuna hierojana ja kansanparantajana 84 vuotiaana. Taisin itse olla 15-16, sillä vuosilukua en ole painanut mieleeni. Mummon hautajaisiin osallistui paljon väkeä ja sukua matkojen takaa. Illalla sitten kokoonnuimme yhteen vinttikammariin, iso porukka nuoria serkkuja, joista osaa en ollut ollenkaan tavannut. Juttu luisti ja kerrottiin tarinoita. Totesimme, että oli hauskimmat hautajaiset, missä kukaan oli ollut konsanaan.

Mummo oli myös kuppari ja tiesi paljon kasveista ja muista parannuskeinoista. Olen siis noitien ja tietäjien sukua ja on suuri vahinko, että se tietous katosi mummon mukana. Häneltä muistan ratamon parantavan pikku nirhamia, kaalinlehden kääreenä. Tärkeä muisto on, että mummo paransi koko kakaralauman syylät. Mistähän syystä syylät olivat pajon yleisempiä kuin nyt. Bakteeri se kai on, koska bakteerilla se lähtee. Mummo nimittäin kätki tunkioon rasvaisen siannahan kappaleen, ehkä 5x5 cm pariksi viikoksi, otti sen nahan tunkiosta ja siveli sillä syyliä, jotka katosivat tuota pikaa.

Yksi mummolta opittu juttu on, että kukat hyötyvät kanamunan kuorista. Mummon versio oli panna kuoria likoamaan kasteluveteen noin viikoksi. Liuennut kuoren kalkki kelpasi hyvin kukille ja tomaateille. Vesi vaan siinä alkaa haista pahalle ja siksi itse olen vuosia soveltanut juttua murskaamalla kuoret morttelissa ja sirottelemalla kuorimurskan kasvimaalle. On vähintään yhtä hyvää kuin kalkki. Kanoille ripoteltiin kuoria nokittavaksi, se kun vahvisti munankuoria ja kanat niitä söivät. Olen kokeillut samaa lintulaudalla, mutta munankuoret eivät pikkulinnuille kelvanneet. On tipusilla muut keinot saada munille kuoren rakennustarpeet. Munankuoriahan ei kannata panna kompostiin, sillä ne muhivat huonosti ja säilyvät kuukausia. Niiden vaikutus on hiukan sama kuin tuhkan ja kalkin, joita ei hullukaan kompostiinsa laita. Ei munista varsinaista haittaa ole, hidastaa vain kompostin kypsymistä.

Mummoni hieroi kylän ukkoja ja akkoja vielä eläkeikäisenä. Oli pakko, sillä kansaneläkkeitä ei tunnettu siihen aikaan ja ylpeä akka ei olisi suostunut kunnan elätiksi. Mummo käveli pitkiä matkoja eikä käyttänyt fillaria, tuskin osasi ajaakaan? Köyhillä ei juuri pyöriä ollut ennen sotia. Usein kuitenkin isännät noudattivat hierojan hevoskyydillä ja kerralla siten hoitui usempikin kremppainen talonväestä. Oli kyllä ergonomisesti huono työasento mummolla eikä kai sitten saanut omiin vaivoihinsa mistään apua. Kumara mummo nimittäin hieroi asiakkaansa tuvan sivustavedettävän puukannella. Ei ollut häävi hoitopöytä sekään asiakkaalle. Lindströmin Armas pyöräili usein mummoni käsittelyyn. Hän oli kirvesmies, kunnioitettu työväenmies, valtuutettu ja kunnanhallituksen kommunistijäsen sodan jälkeen.

Usein näin kupattavia mummon puusohvalla, sarvet selässä. Tupa haisi aina "linimentiltä", joita mummo kai itse sekoitteli apteekin tuotteista ja niihin uuttamalla omia yrttejään.

Mummoon liittyy muisto, jonka äitini on vahvistanut omilla muisteluillaan. Mummo oli perunaharrastaja, viljellen useita lajikkeita. Perunanosto ja istutus oli talkoopuuhaa, johon lapsetkin kelpasivat. Lapset saivat istuttaa perunat, kun se heille hyvin soveltui. Aikuiset vetivät sahralla vaot ja valvoivat lasten työtä. Nostovaiheessa aikuinen käytti kuokkaa tai puista, 2-haaraista lapion tapaista välinettä, jonka nimeä en nyt muista (hävettää ihan). Kun potut oli saatu esiin mullasta, kakrut noukkivat ne pärekoreihin. Jos oli isompi pelto perunalla, saattoi olla hevonen kärryineen työssä mukana. Silloin "kessut" kannettiin lavalle ja hevonen veti kuorman kellarille. Mummon potut piti tarkasti hoitaa vakojen mukaisessa järjestyksessä kellariin, kukin omaan laariinsa, etteivät lajikkeet vain sekaantuneet. Mummolla oli lajike (äidin kertomaa) "Härtsilän aikainen". Lajikkeen oli kai nimennyt mummoni itse syntymäkylänsä mukaan. Muistan myös tumman punaisen lajikkeen . Kellari oli kaivettu pikku rinteeseen perunamaan alapuolelle. Siinä se vieläkin lahoaa paikalleen. Katson sitä joka kerta mummolan ohi ajaessani. Olen nimittäin palannut Helsingin hulinasta maaseudun "rauhaan" jo parikymmentä vuotta sitten. (Kaikenlaiset päristelijät ja melusta nauttivat nuoret motoristit kyllä pilaavat rauhan kaikkialla, kotona ja Egyptissä.)

Perunamaan paikkaa vaihdettiin vuorotellen viljan kanssa, osattiin jo silloin vuoroviljelyn periaate. Saattaapa sekin olla täältä Egyptistä peräisin, sillä sitä näkee täällä toteutettavan kaikkialla. Me lapset keksimme jonakin vuonna jännän leikin. Kukin vuorollaan sai osoittaa rohkeuttaan ja ryömiä perunavaossa varsien kätkössä mummon omenapuun alle ja "varastaa" raakileita. Serkkuni Kauppisen Antero taisi olla tämänkin kujeen keksijä. Varhaislajikkeet ehtivät kypsyä ennen perunannostoa, "valkeakuulas" ainakin.