Tuhatjalkaiset ja lepakot, syövät molemmat lentävää ruokaa !

Tutkija Varpu Vahtera kertoi radiossa tutkimistaan tuhatjalkaisista ja vähän muustakin. Hän on yksi kolmesta tutkijasta jotka selvittävät ötököiden kehityshistoriaa, toiset ulkomaisia. Aikaväli on reilu, sillä tuhatjalkaiset ovat olleet olemassa jo kauan ennen dinoja, noin 400 miljoonaa vuotta sitten kehittyneitä. Ne kuuluvat niveljalkaisiin ja niitä on tunnistettu maapallolta 13000 lajia. Suomessa tunnetaan lähes 50 lajia.

Varpu on tutkinut näitä otuksia jo tohtoriksi asti eikä kuulemma näe niistä unia, mutta haaveilee löytävänsä joskus uuden upean lajin jostakin viidakosta. Uusia lajeja ei meiltä kai voisi löytää, joten nytkin tutkijat tekevät reissuja Sardiniaan kiviä kääntelemään etsien 15cm pituista harvinaisuutta Plutonium, silti sitä löytämättä. Tuhat- tai juoksujalkaisilla on erilaisia silmärakenteita, vaihdellen välillä 2-80 silmää. Kuitenkaan näkö ei ole otuksille tärkeä vaan sen elämä riippuu tuntosarvista, jotka toimivat yhdistettynä tunto-, näkö- ja hajuaistina.

Ohjelmassa tekijät tonkivat metsässä puiden kuoria ja löysivät heti pari ötökkää lähempää katsottavaksi. Suomeksi on nimetty siis monia lajeja hauskoilla ja kuvaavilla nimillä, kuten rusko- ja sokkojuoksiainen ja harvajalkainen. Tuhatjalkaisilla on myös eri kielillä eri määrä jalkoja, sillä englanniksi ötököitä sanotaan satajalkaisiksi ja arabiaksi 44-jalkaisiksi. Arabit ovat jossakin käänteessä laskeneet yhden lajin jalat ja siitä nimi, mutta se on harhaa, sillä jalkoja löytyy monia eri lukuja. Eniten jalkoja on laskettu Amerikan mantereella vilistelevällä öttiäisellä jolla on laskettu 375 paria eli yhteensä 750 jalkaa! Jotkin ryömijät vilistävät parillisilla jaloilla, toisilla on ruumiinsa jakeissa vain yksi jalkapari. Kun jalkoja on monta, otuksen on oltava tarkkana ettei sotkeennu jalkoihinsa ja siksi askel etenee aaltomaisena.

Minua eivät nuo ötökät yhtään viehätä sinänsä, mutta tutkijatohtori sanoo olevansa hyvin innostunut eikä kai tutkimusta voisi tehdäkään jos tutkittavaa inhoaisi.

Minua on jo muutaman vuoden kiehtonut pari lajia, ja mistä lienee johtunut, mutta molemmat lajit horrostavat. Siili ja lepakko ”vetävät hirsiä” läpi talven, lepakot tosin kovin katkonaisesti ja välillä paikkaa vaihtaen ja suvunjatkamista harrastaen. Lepakoilla on eläinkunnassa harvinainen asia, siirretty raskaus. Sillä temput tehdään syyskesästä tai talvella, mutta hedelmöitys tapahtuu vasta keväällä. Naaras siis kykenee säilömään siittiöt sisällään kuukausia ja vasta kevään lämmön lisääntyessä antaa itsensä tulla tiineeksi. Poikaset syntyvät sitten meillä Suomessa joskus kesäkuun puolella, kun on varmistunut se, että ruoka lentää.

Useimmat lepakkolajit kun syövät vain lentäviä hyönteisiä ja pyydystävät ne lennossa. Hedelmälepakoiden ja kukista mettä imevien lepakoiden ruoka ei sitten pahemmin lennäkään. Jonkin vesisiippalajin ruoka myös ui, sillä ne nappaavat pieniä kaloja vedestä, tosin itse lentäen koko ajan. Minulle ei ole vielä selvinnyt se, käyttääkö kaloja poimiva myös tutkaansa saaliin tunnistamiseen. Pimeässä se ei kai näköaistin varassa voisi onnistuakaan. Olen nähnyt videon ja valokuvia siitä, kun lentävä lepakko jaloillaan nappaa pienen kalan kuin haaviin. Kuvia saaliin syönnistä ei ole näkynyt eikä sen puoleen hyönteisten syöntiäkään.

Lepakoiden elämässä on kovin paljon tutkimattomia asioita johtuen ainakin siitä, että niitä pitää tarkkailla useimmiten pimeällä. Päivällä touhuavia lepakoita on helpompi tarkkailla. Muistaakseni kuitenkin myös hedelmälepakot hoitavat hämärissä syömisiään. Meikälepakoiden ruoka sisältää paljon kitiiniä, joka näkyy siinä, että lepakon papanat hajoavat niitä tikulla tökätessä. Papana joka on hiiren vastaavan kokoinen ja näköinen, erottuu juuri tästä hajoamisesta jauhoksi, kun hiiren papana on sitkeä.

Jos siis kesämökin pöydällä on papanoita kasassa ja ne hajoavat, pane vaan kukkapurkkiin, sillä se kitiini on hyvää lannoitetta. Hiiren jätökset ovat yleensä hujan-hajan, ei juuri koskaan kasoina. Ja useinkin vielä sekaisin ihmisen ruokavarastossa, jauhojen seassa. Tämä erottaa hiiren ja lepakon, sillä lepakko ei saa aikaan mitään harmia asuessaan ihmisen kumppanina, kun taas hiiri kaivaa reikiä, varastaa ja sotkee.

Otsikon aasinsilta on siinä, että yksi iso tuhatjalkaislaji itse syö lepakoita!

Venezuelan luolissa elävä jättiläiskokoinen 30cm pitkä ja käsivarren paksuinen selkärangaton ötökkä Scolopendra gigantea saalistaa lentäviä lepakoita. Temppu on aika erikoinen, sillä ötökkä roikkuu lepakkoluolan katossa takajaloistaan ja iskee ohi lentävää lepakkoa myrkkypistimillään. Voimakas hermomyrkky tappaa nahkasiiven sekunnin murto-osassa ja tuhatjalkainen saa syödäkseen. Ateria tuntuu kuitenkin aika vaatimattomalta, ainakin maultaan minun mielestäni.

Yleisesti ottaen lepakoilla ei ole paljoa luontaisia vihollisia. Pöllöjen oksennuspalloissa on harvoin lepakon jäänteitä. Eräs lintuharrastaja kertoi viime kesän lepakkoretkellä nähneensä nuolihaukan saalistaneen lepakon iltahämärissä. Lepakko oli lähtenyt nälkäisenä varomattomasti hiukan etuajassa ja lentänyt liian avoimessa paikassa. Lepakon vahvuuksia kun on sekin, että se pystyy lentämään puiden oksien lomassa ja on siten turvassa petolinnuilta. Lisäturvaa antaa pimeys, sillä lintu saalistaa näkönsä varassa.

http://www.hyonteismaailma.fi/hyonteiset/satunnaiset_asuntovieraat/tuhatjalkaiset_ja_pihtihantaiset on Transmeri Oy:n tukema sivu, jolla markkinoidaan hyönteismyrkkyjä!

http://opettajatv.yle.fi/teemat/aine/908/931/917/m15894/Hy%C3%B6nteiset+ja+muut+selk%C3%A4rangattomat video ja tekstiä.