Kesänippeli

Usein kysytään, miksi harrastan lepakoita. Yksi hiukan huumorivastaus on että se sopii laiskalle ihmiselle, kun ei tarvitse opetella kovin paljoa yksityiskohtia. Lintuharrastaja joutuu omaksumaan värityksen, mitat, lentotavan, äänet, pesimisen, muuttoasiat, munat ja niiden yhdistelmät, koska vielä väritys vaihtuu välillä uros-naaras-nuori yksilö. Ja näistä kaikista vielä noin parinsadan lajin verran. Suomen pesimälajisto on  noin 250 lajia ja läpimuuttavat päälle, ollaankin jo yli 400 lajin. Kasviharrastaja joutuu opiskelemaan ja muistamaan vielä paljon enemmän, joten nykytiedolla 13 lajin lepakkoharrastaja pääsee vähällä.

Itse tunnistan detektorin kautta kuultuna kolmen lepakkolajin ääntelyn mutta havaintopaikan tukemana. Sehän tekee jo 23% lajikannasta. Lopultakin kun tunnistan n. 40 lintua se on 16% lajeista. Sienissä pärjään huonommin, sillä 40 lajikkeen tunnistus on vain murunen kaikista, vaikka lieneekin usein reilu osuus sienikirjan esittämistä lajeista.
Eilen tunnistun niin harvinaisen linnun, keltahempon, jota ei ollut edes Suomen Lintuoppaassa, vaikka onneksi oli saman tekijän toisessa kirjassa. Syynä lienee että lintua on vaikea valokuvata ja yleensäkin sen harvinaisuus. Itselleni kerta oli neitseellinen ja siksi ihan hieno kokemus. Taitaapa olla harvinainen lintu siinäkin, että söi voikukan siemeniä.
Hyönteisiä en ole koskaan jaksanut seurata ja siksi sanon niitä usein väärillä nimillä. Olen kummastellut mitä kautta sisään kämppääni pääsee ”ampiaiset” joista ainakin välillä muuntuukin turilas. Sisään ne eivät ole päässeet ikkunasta tai ovesta, mutta jostakin vaan ilmestyvät. Ehkä jokin on äänettömästi livahtanut sisään ovea avatessa, mutta silloin sen on täytynyt liitää sisään pörisemättä! Hyönteis- ja ötökkäharrastajaa minusta ei saa, niin lukuisia lajeja niitä on. Paitsi että radio-ohjelma ja sen perään lehtijuttu saikin kiinnostumaan tuhatjalkaisista. Erikoistahan niissäkin oli yhtymäkohta lepakoihin Venezuelan luolissa. Kts ”tuhatjalkaiset ja lepakot” 2.6.