Sain juuri luettua Juha Vakkurin kirjan Afrikan poikki, jossa hän kertoo matkastaan läpi saharan lännestä itään, Dakarista Punaisen meren rannalle.

Matka monen muslimimaan halki ei onnistuisi keneltä vaan, sillä se vaati olosuhteiden tuntemusta, ranskan ja englannin kielen hallintaa ja pitkää pinnaa. Vakkuri on vaikuttanut UNPD:n hommissa kehitysaputöissä, YK:ssa ja viimeksi Villa Karon ympyröissä Beninissä. Hän on kirjoittanut kirjan pohjoisen Afrikan muinaisista valtioista ja paljon muuta.

Halusin kopioida pienen pätkän kirjasta, koska se sopii yksiin siihen mitä aikaisemmin 20.12 olen kirjoittanut, otsikolla ”rukouskutsu ja nykyajan mahdollisuudet”

+  lukekaa juttujen kommentit, niistä löytyy bloggaamisen suola. Tässä se liitty monipolviseen kommentointiin tuossa edellisessä.

Juha Vakkuria mukaillen

Kun lainakirjaa ei saa kopioida, otan tähän sitaatin hiukan mukaillen ja oikaisten. Idea selviää.

"Kysyn älyköltä, miksi Bamakossa ei kuulu muessinin ääni. Mali ja Senegal ovat muslimimaita, miksi Dakarissa kaikuu rukouskutsu, mutta täällä ei? Älykkö kuuntelee ja kertoo sitten.

Senegal on sellainen maa ja varsinkin Dakar. Siellä jokainen moskeija haluaa olla suurin ja komein, kilpaillaan siitä kenen ääni kuuluu kauimmaksi. Se on tietysti aivan väärin. Olen itse muslimi ja tiedän, että moskeijan kuulutusten pitäisi kuulua vain kunkin moskeijan välittömään läheisyyteen, oman seurakunnan keskuuteen. Dakarissa on niin paljon moskeijoita, että siellä muessini voisi kuiskata viestinsä, mutta silti heillä on kovaääniset. Bamakossa ollaan paljon sivistyneempiä, täällä hoidetaan asiat niin kuin ne kuuluu hoitaa. Muessinin huuto kovaäänisestä on äänisaastetta, ei mitään muuta!"