Kirjoja kolmen "maan" vallankäytöstä

Luin peräkkäin kolme kirjaa, joista löytyy jotakin yhteistäkin. Göran Schildtin DIANAN SAARI kertoo kiinnostavasti pariskunnan vuosista tukikohdassaan Kreikan saariston LEROS-saarella. Tarinat heidän tuttavistaan kreikkalaisista valottavat jännittävästi paikallisten tapoja ja ajattelua, yleensä hyvin vanhakantaisia ja meikäläisittäin kummallisiakin. Järjestetyt avioliitot, myötäjäisten tärkeys ja suurellisuus ovat osa elämää, jossa ainakin 1970-luvulla perhe ja suku olivat tärkeitä.

Tarinat kertovat myös korruptiosta ja politiikan vehkeilyistä, jotka johtivat palkkiovirkoihin ja valtiolta kavaltamiseen. Schildtien huvila rakennettiin vahasta rauniosta ja senkin rakentamisessa käytettiin hämäriä järjestelyjä ja kunnan varoja kreikkalaisen toimesta. Siihen aikaan oli vallassa everstijuntta ja politiikka perustui jo silloin valtaklaanien kähmintöihin. Pormestarien virat ja pomonvirat valtion laitoksissa olivat silloinkin palkkioita poliittista kytkyistä. Kreikassa on vanha perinne yhteiskunnan kahdesta kerroksesta, patriisit ja plebeijit muistetaan jo historiasta, mutta se on säilynyt ja vaikuttaa yhteiskunnan rakenteissa edelleen. Veronkierto on kai aina kuulunut asiaan. Yksi erikoisuus oli silloin ja kai edelleen se, että kuka tahansa saattoi omia maapalan ja istuttaa sinne puita. Jos tilanne säilyi 20v. sai puiden haltija maan omakseen. Kertoo maan hallinnon puutteista ja maanomistuksen sekavuudesta, joka nytkin estää täydellisesti sen, että maa voisi vaikkapa antaa muutaman saaren vakuudeksi lainoistaan pohjoisille ystävilleen.

Kirjan jatkoksi sopi hyvin lukaista Ilkka Koiviston PAVIAANIEN KAUPUNKI. Sen tarina kertoo siitä, miten tyhjän Helsingin valloittavat paviaaniparvet. Miksi kaupunki oli tyhjä jää selityksettä ja muutoinkin tarina jää ohkaiseksi ja ikään kuin kirjoittajalta olisi aika loppunut ja oli ollut pakko puristaa tarina valmiiksi joulumarkkinoille. Kiinnostavuus perustui paljolti tuttuihin paikkoihin mutta teksti ei yllä esikuvansa Orwellin ELÄINTEN VALLANKUMOUKSEN tasolle. Mutta siitä sai jännän kontrastin vallankäytöstä edelliseen ja seuraavaan kirjaan eli

KATARIINA SUUREN MUISTELMAT, jotka hän on itse kirjoittanut. Muistinsa on ollut valikoiva, sillä hän ei kerro ollenkaan miesasioistaan, vaikka raskaudet ja synnytykset kerrotaan. Kirjan perusteella heikko surkimus Suuriruhtinas ei käynyt ollenkaan Katariina sängyssä vaan hoiteli omia rakkausjuttujaan julkeasti hovissa. Tekstistä ja muista hajatiedoista olen ymmärtänyt että lapsilla oli eri isät, taisivat olla kreivejä molemmat. Lapset riistettiin imettäjien hoiviin pois äidiltä suoraan synnytyksestä. 1700-luvun loppupuolen valtiotason vehkeilyistä ja kruunupäiden sikailuista saa selvän kuvan. Valtioiden päämiesten sukulaisuuksilla ja valtaa tavoittelevilla naimiskaupoilla hoideltiin Euroopan suurvaltojen keskinäisiä suhteita ja salaseurat, kähmistä, korruptio ja kavaluus oli arkipäivää niissä piireissä. Karmiva yksityiskohta oli, että Katariina edeltäjä, Keisarinna Elisabeth kysäisi tältä, kannattaisiko hänen antaa kiduttaa entistä pääministeriään saadakseen joitakin tietoja. Silloiselle yksinvaltiaalle oli kaikki tuollainen törkeys ja epäinhimillisyys arkea. Tämä kreivi, valtakunnan kansleri pullautettiin vallasta ilman syytä, vaan toisen kuppikunnan vehkeilyn tuloksena. Syytteet keksittiin jälkikäteen ja tuomiot olivat tyypillisesti hengenmeno tai karkotus. Suvut ja valtaklaanit kieroilivat jatkuvasti ja käyttivät kaikenlaisia juonia toistensa kampittamiseen. Sodat olivat kaukaa seurattuja tapahtumia, joita johtivat täysin epäpätevät ylhäiset tyypit, jotka pääsivät asemaansa rahalla, sukujuonilla ja jotkut reittä myöten.

Valtiot olivat paljon epämääräisempi käsite kuin nykyisin. Valtakunta voitiin periä ja valloittaa heppoisesti, niitä jopa vaihdettiin, sillä ne eivät perustuneet mihinkään kansallisuusajatteluun vaan olivat osa valtarakennetta ja poliittista kähmintää. Sotien tuloksen rajoja siirreltiin ja niiden valtaistuimille nostettiin omia suosikkeja ja sukulaisia, välittämättä tyypin kyvyistä. Yleisesti Katariina kuvailee kuninkaita ja prinssejä aika vastenmielisiksi ja oppimattomiksi. Hänen oma vallankaappauksensa ja Pietari III murha jäävät kirjan ulkopuolelle, mutta Katariina jo siinä useita vuosia aikaisemmin pohjustaa tapahtumia ja perustelee syyt, jopa uskottavasti. Hänen poliittisesti junailtu avioliittonsa johti kahden ulkomaista syntyperää olevan yläluokkaisen kimppaan, joiden piti periä jättivaltion kruunu. Katariina sen sitten kiihkeiden sotkujen jälkeen kaappasi ja pärjäsi älykkyydellään, vallanhimollaan ja taitavuudellaan pitkään Venäjän yksinvaltiaana 1762-96 ja sai lopulta lisänimen Suuri.

Ehkä pitäisi lukea jonkun muun kirjoittama kirja aiheesta, jotta saisi tasapuolisemman kuvan tästä historian merkkihenkilöstä, joka käytti älyä, rahaa ja rakkaussuhteita juonittelujensa työkaluina. Kova jätkä!