Luin Antti Tuurin ”taivaanraapijat” joka kertoi toden tuntuisesti pohjalaispojan päätymistä pilvenpiirtäjiä rakentamaan. Kirja kertoi ajasta ja tavoista suomalaisten siirtolaisten elämänpiiristä New Yörkissa. Yhtenä hahmona taustalla kerrottiin Matti Kurikasta ja hänen puuhistaan, steinerilaisuudesta ja kokeiluista pystyttää ihanneyhdyskuntia Amerikan mantereelle.

Kirjan lukeminen oli helppoa, osittain siksi että kerrankin oli kunnollisen kokoinen teksti ja toisaalta konstailemattoman kielen vuoksi. Vanhat sanat, osa kotoisia murrejuttuja ja osa fingelskaa, antoi kertomukselle hauskaa sävyä. Hetken sain miettiä mikä oli ”voortsulai” kunnes tajusin että sehän on pvm jota jenkeissä juhlitaan suuresti, kansallispäivä.

Kevät on kovassa vauhdissa, linnut pesäpuuhissa ja kovasti reviiriä laulamassa. Uutta reviiriä valtaa myös entinen PM Esko Aho, joka siirtyy Nokian johtokunnasta Harvardiin Senior Fellow-hommiin. Kiva titteli tuo ”vanhempi kaveri”.

Vihdin Museo avasi näyttelyn ”11 km pässinrataa”. Piti mennä avajaisiin, mutta lähtöaika lipsahti ohi ja jätin väliin. Olisin voinut kertoa pari muistikuvaa sodan jälkeisiltä vuosilta – minä ja pässinrata. Pässi nimenä kai jotenkin kuvasi pientä veturia, joka kiskoi kapearaiteisen radan kuormia. Lautaa, tukkeja ja tiiliä. En tiedä onko pässi ollut yleisemminkin käytössä Suomen kapeilla radoilla. Ensimmäinen muistoni on sellainen, että pääsin isän kanssa tavarajunan kyytiin välille työväentalo Raasakasta Ojakkalaan. Istuimme ilmeisesti lautapinon päällä, koska Olkkalan sahalta tavara vietiin isommalle radalle lastattavaksi Ojakkalassa Hangon radan vaunuihin, leveälle radalle. Tavarajunan kyyti oli luvaton, mutta isäni tunsi kaikki ja junamiehet varmaan entisiä työ- ja urheilukavereita joilta pystyi kärttämään kyydin. Isän veli Paavo kun asui Ojakkalassa ja oli töissä asemalla. Matkasta muistan vain sen, kun kipinä lensi veturin piipusta paidalleni ja poltti siihen reiän, uuteen paitaan.

Toinen muistikuva on poikien tempauksesta, johon pääsin mukaan pienenä, ehkä säälistä. Pojat ottivat luvatta käyttöön ”rillin” eli pienen apuvaunun, jonka lava oli noin 250x150cm. Siitä työväentalon nurkalta rata lähti pitkään liukuun ja teräspyöräinen pikku vaunu sai huimat vauhdit. Itse pelkäsin putoavani, koska sain huonon paikan takareunalta. Itse seikkailulaskusta en nähnyt juuri mitään kivaa, koska olin naama perän puolelle.

Pässinrata oli osa lapsuuden maisemaa, sillä ikkunoistamme näkyi pitkä pätkä rataa Hiidenvedeltä Kirjavanrantaan. Radan paikalla on nyt Seurakuntakeskus tai sen piha, S-Market ja K-Market sekä linja-autoasema, bensapumppuja ja parkkiruutuja. Vihdin kirkonkylän maalaisuutta kuvaa hyvin sattumus, että ihan keskustassa jahdattiin jäniksiä. Ökytilallinen Forsius kasvatti ajokoiria jänisajoon ja ampui pari jänöä ihan siinä pässinradan vieressä, nykyisen seurakuntakeskuksen paikalla. Koirat ajoivat pupun esiin makasiininmäestä. Piirsin harvinaisesta tapauksesta sarjakuvan, jossa hattuun ja turkkiin pukeutunut äijä ampuu jäniksen ja sitten roikottaa saalista korvista koirat ympärillään. Ukko Forsiuksen emäntä oli sitten myöhemmin minulla opettajana oppikoulussa. Isä nauroi kuvaa ja lupasi myydä sen ampujalle, mutta lopputulosta en muista.

Piirtämään olin innostunut ja olin siinä hyväkin opettajien mielestä. Muistan miten vanhemmat ja muut ihmettelivät yhtä kuvaa. Siinä piirsin näkemäni aiheen tutussa paikassa. Marjasen kaupan lähellä, Siippoosta tulevassa tiessä oli syvä notko siinä vanhan palokaivon kohdalla, missä Huovanoja alittaa tien. Notko oli niin syvä, että hevonen kärryineen piiloutui siihen kokonaan, kun sitä katseli pienen pojan vinkkelistä. Ja ensin tuli esiin hevosen korvat nyppylän takaa. Piirsin ne siihen kuvaan, joka sitten muita huvitti. Se oli kuitenkin itse koettu imressionistinen näky.

Radiosta kuuntelin juttua puurakentamisesta. Jutussa haastateltiin prof Koiso-Kanttilaa, joka kertoi surullista tarinaa suomalaisen puurakentamisen, erityisesti kerrostalojen synkeästä tilasta. Ruotsissa on jo vuosikymmeniä rakennettu 4-6 kerroksisia puutaloja, fiksuimpiin jopa sisälle kuivakäymälät. Suomessa vaan rakennusaine- ja osateollisuus on onnistunut puun kampittamaan ja saanut kaikki uskomaan, että betoni on kaikessa hyvä. Mikään ei voisi olla suurempaa potaskaa. Ekologian kannalta betoni on tosi huono materiaali, kun puu taas on loistava rakentamisessa. Ja asumisessa. Vanha osaaminen yhdisti taitavasti puuta ja savea ja ne sopivatkin hyvin yhteen. Asioista tietämätön voisi arvella että savi lahottaisi puun, mutta niin ei ole. Savi tasaa hienosti ilman kosteutta ja se on asumisessa tärkeä ominaisuus, sillä savella saadaan paras mahdollinen sisäilma asuntoon. Mutta se savipinta pitää jäädä näkyviin ja käsittelemättömäksi, tai ainakin siten, että se pääsee imemään ja taas luovuttamaan kosteutta ilmaan, vaikka verhon takana.