Vihdin Selissä (Selki on kylän nimi) on kaksikin kierrätysfirmaa. Harvinainen sattuma (?) niin pieneen kylään jossa asuu 800 ihmistä. Isompi ja vanhempi, jo  vuosia eri nimillä toiminut kierrätyskeskus, jonka hallinta oli aluksi uskontotaustaisella yhdistyksellä jonka sielu oli ekokeksijä Pauli Rantanen. Silloin kierrätyspuoli toimi nimellä Rihmankiertämä ja se kehui olevansa maan suurin alallaan. Pari isoa peltihallia täynnä kierrätystavaraa, myös huonekaluja.
 
Rantanen teki paljon tuotekehitystä erilaisten ekologisten laitteiden parissa. Hän oli aikaisemmin pyörinyt kehitysaputehtävissä ja myös muissa hommissa monissa Afrikan maissa. Afrikan ajoilta olivat peräisin hänen ideansa, joiden pontimena oli auttaa Afrikan asukkaita. Kun Rantanen oli asunut myös maaseudulla, hänelle oli tuttua pitkät puunkeräysmatkat ja veden kantamien pitkien taipaleiden takaa.
 
Pauli kehitti kottikärryn pyörästä vedenkuljetusastian, joka oli siis litteä, pyöreä astia, jonka keskipisteen läpi pantiin kärryn akseli. Terässäiliö kesti pitkien taipaleiden rasituksen, mutta oli ilmeisesti liian kallis tuottaa. Sitä paitsi epäilen vahvasti, että idea saada tällä ”teknisellä” laitteella myös miehet osallistumaan veden hakuun, törmäsi vahvoihin perinteisiin ja miesten ennakkoluuloihin.
 
Afrikassa ei mies helpolla tartu naisten töihin. Perinteen mukaan naisväki huolehtii ruoka-asiat ja niihin nyt vaan sattuu kuulumaan veden ja polttopuun hankinta. Samaan aikaan sitten miehet voivat istua varjossa ja suunnitella vaikka illan ajankulua tai muutoin vain puhua tärkeitä asioita.
 
Toinen Paulin idea oli muualtakin tuttu vedenkeitin, jolla auringon säteitä keskittämällä saadaan vesi kiehumaan minuuteissa. Sen arveluttava puoli on, että taas perinne saattaa osittain jarruttaa sen tapaisen käyttämistä. Sillä on usein nähty, että Afrikan maissa ruokaa valmistetaan myös iltaisin, jolloin aurinko ei näy. Toki päiväaskareissakin tarvitaan kuumaa vettä, mutta onkohan niin että perinteet istuvat liian lujassa.
 
Samaa hankaluutta on kai ollut useilla hellavirityksillä, joita mm Martat ovat Afrikan maihin toimittaneet. Vieläkin maailman yleisin tapa valmistaa sapuskaa on polttaa puuta kolmen kiven välissä. Sehän on tosi tehotonta tulen käyttöä ja maissa josta puusta on huutava pula, olisi luullut kehittyneen vuosituhansien mittaan parempia tapoja. Mutta ei ole kehittynyt. Hiljattain katsoin dokumentin aiheesta, jossa myös todettiin savun ja huonon hengitysilman aiheuttavan sairauksia ja kuolemia kehitysmaissa vain tämän keittoperinteen takia.
 
Tapasin muuten ensimmäistä kertaa livenä Pekka Haaviston, joka silloin oli maailman ensimmäinen vihreä ministeri. Pauli Rantanen oli saanut hänet kutsuttua Selkiin katsomaan viritelmiään, sillä PH oli myös kehitysasioiden ministeri. Pääsin sitten istumaan Pekan ministeriautoon, kun matkasimme syömään kunnan tarjoamaa lounasta. Juttelimme siinä juuri näistä perinteiden ja tapojen suuresta jarruvaikutuksesta tämäntapaisissa asioissa. Köyhät perheet eivät varmaankaan ensimmäiseksi panosta uuden lieden hankintaan, kun se on niitä naisten juttuja.
 
Pauli Rantanen kehitteli myös ideoita lumpun käytölle ja kehitti koneen jolla puuvillavaatteista revittiin trasselia. Tuotteesta kehitettiin sitten loistava idea, öljyn imeytysmatto. Valitettavasti vain tuotekehitys vaati niin paljon rahaa, että yritykset menivät nurin ja toimintaa jouduttiin muokkaamaan uusiksi.
 
Toinen idea oli tuottaa tervaa ja sen oheistuotteita teollisesti. Siis vanha tervahauta oli kehitetty suureksi uuniksi. Tätä polttoa sitten harjoiteltiin ja testattiin siellä kierrätyskeskuksen takapihalla, josta tietysti oli savuhaittoja. Suuret lumppupaalit, joita kertyi hallien täyttyessä myös ulos, keräsivät paikalle rottia. Näistä haitoista oli sitten kiistaa kylän väen kanssa. Keksijän osa ei ole koskaan helppo!
 
Paulin kehittelyt mahdollisti se, että yhdistyksen suojissa toimi myös työpajatoimintaa toipuville alkoholisteille. Tämä edullinen työvoima mahdollisti koetoiminnat. Sitä varten sitten yhdistys joutui rakentamaan ja ylläpitämään asuntoja porukoille, joka taas oli uusi kustannus. 
Yhden konkurssivaiheen jälkeen sitten ohjiin tuli Sininauhaliitto, (jonka toiminnanjohtaja on nykyisin Satu Taiveaho) joka pyöritti toimintaa vuosia. Nyt on muutaman vuoden ajan kierrätyspisteen nimi ollut Samaria Lähetys ja saman niminen uskonnollinen yhteisö on toiminnan taustalla.
 
Edellisessä muutossa jossa muutimme 160 neliöstä 80m2 tiloihin, se tiesi kovaa karsintaa kalusteissa ja kun ei niille mitään jälkimarkkinoita ole oli ainoa keino antaa ne sinne kierrätykseen. Samarian iso pakettiauto kävi kaksi kertaa, kun yksi keikka ei riittänyt. Vielä jouduin sydäntä raastavasti heittämään paljon ”hyvää” kamaa roskalavalle.
Tämä toinen kierrätystalo on käytettyjä työvaatteita myyvä firma Selintien varressa. Se ostaa Ruotsista hyväkuntoisia käytettyjä haalareita, työhousuja ja -takkeja (käytetyt 4-5€) , joissa on firmojen logoja, VOLVO ym. Työvaatteita pannaan siellä kiertoon kovin nopeasti ja lähetetään ”köyhään ” Suomeen loppukäyttöön.
 
Olen itse ostanut ja loppuun käyttänyt yhdet liivihaalarit. Nyt kävin hakemassa toiset 8,50€. Työvaatteissa näkyy hyvin ruotsalaisten kehitystyö ja siellähän on ensiksi keksitty riipputasku, hieno juttu. Samoin polvipussi, jonne voi tunkea polvipehmusteet. Valikoima vaan oli kehno, kun uutta lastia ei ole saatu pitkään aikaan. Myyjärouva kertoi, että kuormat ovat pienentyneet takavuosista, jolloin ostopaikkoja oli kymmenkunta, nyt vain yksi.
 
Sekin vaatevuokraamo on muuttanut toimintamalliaan. Ennen pestiin asut ja sitten tarkastettiin, mikä kelpaa edelleen Ruotsissa, eroteltiin huonommat ja myytiin tänne. Nyt kuulemma työkustannuksista johtuen tehdään erottelu ennen pesua ja raakatut poltetaan energiaksi. Vain pestyistä tehdään sitten loppukarsinta, hyvät Ruotsiin, kehnot Suomeen. Näin tarvitaan vähemmän työvaiheita! Ja öljytty haalari palaa hyvin.