Kaakkuri ja paviaani

Luin kiinnostavan kirjan MELKEIN IHMISIÄ joka kertoo alaotsikkonsa mukaan matkasta paviaanien maailmaan. Kirjoittaja Shirley C. Strum vietti toistakymmentä vuotta Keniassa tarkkaillen paviaaneja Afrikan hautavajoaman alueella, lähellä Masai Maran kansallispuistoa.

Viehätyin tarinasta niin, että illalla meni nukahtamisvaihe usein ohi, kun vaan luin paviaanien käyttäytymisestä ja elämästä.

Kirjan lopussa on esimerkkejä muistiinpanoista, joita tutkijat käyttivät tekemällä tarkkoja muistiinpanoja lauman toimista. Paviaaneille annetaan nimet, jotta niistä saadaan merkinnät luonnollisemmin ja siten selvitettyä perhesuhteet. Onhan nimeäminen inhimillistä, mutta se antaa myös kirjaan hienon kehyksen. Eihän olisi mitään kiinnostavaa lukea paviaanista b3, mutta kun emon nimi on Peggy ja poikasen Phoebe, saa tarina lisää kiinnostavuutta.

Tutkija saavutti ihan uusia tuloksia paviaanien käyttäytymisestä, mutta ironista oli, että kun hän järjesti konferenssin kollegoilleen, hänen selvityksiinsä ei uskottu. Mutta sitten muutaman vuoden päästä hänen tuloksiaan alettiin varastaa lähdettä mainitsematta. On tosi raakaa ja hävytöntä kilpailu myös tiedemaailmassa. Muistuttaa politiikkaa.

Loppuvaiheessa seuratuille paviaaniryhmille tuli pakollinen muutto syrjemmälle, sillä laaksoon ilmestyivät Kenian ”alkuasukkaat” viljelemään juuri sitä kolkkaa, jossa paviaanit olivat eläneet ikiajat. Muuton suunnittelu, toteutus ja loppuseuranta oli kiinnostavaa luettavaa.

Seuraavaksi tartuin tuoreeseen Tuomo Björkstenin KAAKKURIN TARINAAN. Todella upein kuvin höystetty kirja kertoo kaakkurin tarinan. Lintu on hyvin vanha laji, ollut olemassa jo dinojen aikana. Kirjassa kerrotaan kuvin ja hauskan kepeällä tyylillä myös ihmisen ja luonnon kohtaamisista sekä pesälammen muista eläimistä.

Itse olen kokenut lintukirjan selostuksen mukaan kuikka-kaakkuri-tapahtuman. Linnut ovat ”serkkuja” ja jopa KOTIMAAN LINNUT - kirja alkaa yhteisjutulla serkuista, joiden lähes ainoa selvä ero tuntomerkeissä on kurkun väri. Kuikalla kaulalappu on musta ja kaakkurilla ruosteenpunainen. Tapahtuma jota Mustalammella Kesälahdella todistimme, osoitti konkreettisesti sen, miten lammen vesi sameni suo-ojituksen seurauksena. Kuikka pesiin kirkkailla lammilla mutta kaakkurille kelpaa jopa suolampi. Osaselitys varmaan on se, että pesälampi on kaakkurille poikasten turvallisuuden vuoksi mahdollisimman vaikeassa maastossa petojen varalta.

Kalat poikasten ruokkimiseen ja kaakkurin omaankin kurkkuun saalistetaan isommilta järviltä, kirkkailta vesiltä. Tutkijat ovat selvittäneet, että kaakkuripari voi lentää jopa 9 km yhteen suuntaan muonaa hakemaan. Aika urakka lentää vain yhden sintin saamiseksi poikaselle 18 km! Kalan pitää nimittäin olla aluksi hyvinkin pieni, jotta poikanen sen pystyy nielemään.

Upein kuvin kirja kertoo poikasten kehityksestä ja lentoon lähdöstä. Monet vaarat uhkaavat vesilintujen poikasia. Vainoojana voi olla lokki, supi tai minkki, joka hävitti lammelta telkänpojat. Myös ihminen toimillaan saattaa tuhota pesinnän, sillä kuikka ja serkkunsa ovat pesimisen aikaan hyvin arkoja ja varovaisia. Ilmeisesti onnistuimme vuosia elämään niin siististi mökillä, että pesintä onnistui joka vuosi. Mustalammella peri ensimmäisinä vuosina kuikkapari, mutta veden laadun heiketessä pesijäksi vaihtuikin kaakkuri. Lammen vesi oli sitten vuosien turvevalumien jäljiltä niin humuspitoinen, että aina uinnin jälkeen piti ottaa suihku kaivovedellä. Se taas hoidettiin ämpärillä, jonka vesi piti ensin lämmetä auringossa. Niinpä aikuisten uiminen jäi aika vähään.

Vesilinnun poikaselle on kova suoritus lähteä ensilennolle ottaen vauhtia juosten vettä pitkin. Muilla lintujen poikasilla se ensilento on usein vain pudotus pesästä maahan, joka onnistuu huonommallakin lentotaidolla. Saimme monesti seurata tiaisen, västäräkin, leppälinnun ja kirjosiepon pesintöjä pöntöissä. Kerran västäräkki keksi rakentaa pesänsä kalasavustamomme eli rantagrillin seinälle jääneeseen kattilaan. Yritin väsätä västäräkille sopivia hyllyjä rakennusten räystäiden alle, mutta se tyytyi mieluummin lautakasaan, kuin minun virityksiini. Yhtenä keväänä pääsin seuraamaan käenpojan kasvatusta pajulinnun pesässä. Olin ostanut 4H nuorten tekemiä pönttöjä, joista yhteen oli lipsahtanut liian suuri lentoaukko. Leppälinnulle sekin kelpasi ja kun oli reilu suuaukko, mahtui käki munimaan sinne. Kun käenpoika sitten lähti pesästä, se räpiköi parikymmentä metriä pusikkoon, jossa leppälintupari sitä vielä ruokki yhden päivän. Seuraavan aamuna loispesijä oli häipynyt.

Myöhemmin sattui kivasti, että käki lensi yli pihan ja kukkui mennessään. Siksi satuin taivaalle katsomaan ja havaitsin, että käen poikahan siellä paineli isänsä perässä. Mietin miten käki oppii sukunsa elkeet eikä leimaudu kasvattipesänsä tavoille. Täytyy olla vahvat geenit, että moinen toisten hyväksikäyttö periytyy. Mistä johtuu, että taas tuli mieleeni poliittiset broilerit.

Tänä vuonna julkaistu kirja oli uuden oloinen ja saatoin olla ensimmäinen lukija. Varmuudella en viimeinen!