Ekapäivä Kairossa

Törmäsimme Annukan vanhaan tuttuun kuskiin, joka tunnisti hänet Pension Roman edessä. Myöhemmin kysyessäni hänen hyvän kielitaitonsa taustaa, hän kertoi olleensa pikkupoikana apuna Romassa, jossa hänen isänsä hoiti pyykit ja tuntevansa hyvin omistajarouvan. Kehui tätä hyäksi ihmiseksi ja hänelle kuin ”tädiksi”, vaikka ei ole. Kuvaa kai jotekin sukulaisten arvoasteikkoa ja tätä suhdetta. Hän on ollut Kairon yliopistossa ja opiskellut matkailualaa ja on virallinen opas. Mutta sehän tiedetään että niitä hommia ei juuri ole tarjolla. Myöhemmin tämä kuski osoittautui osaavaksi ja tietäväiseksi.

Ensimmäinen juttu oli hankkia junaliput joita itse olisimme lähteneet ostamaan päärautatieasemalta eli RAMSES-asemalta, mutta hän tiesi että yöjunan liput myydään tilapaisesti Gizan asemalla, koska Ramses on rempassa. Se toimii jotenkin puoliteholla, josta saimme kokemusta jo viime syksynä. No siis Gizan asemalla, jossa pihalla oleva kontti oli lukossa. Mitään kylttiä ei ollut, mutta myöhemmin huomasin että kyltti oli unohtunut väärään paikkaan kontin päähän, josta sitä ei nähnyt kuin vahingossa. No kuski arvasi että lippumies on rukoilemassa kun satuimme paikalle juuri perjantairukousten aikana. Hiukan mietittiin siinä josko menisimme tavallisella päivävaunulla mutta sitten hän kertoi että niiden ekaluokan liput myydään edelleen Ramseksella. Siispä kahvilaan odottamaan hartauden loppumista ja ottamaan nestettä. Tarjosin hövelisti hänelle ja hän imi sicha-piipullisen, teetä ja kahvia ja vielä 2 lasillista vettä. Joi siis minunkin lasillisen koska tiesi että turisti ei siihen koske. 2 teetä, piipullinen, guavamehu ja kahvi – tarjoilija pyysi aluksi 40LE kun itse arvioimme 20 riittävän. Pikku sanailun jälkeen se riittikin kiitos kuskin joka hoiti tinkimisen.

Yöjunan makuupaikka johon sisältyy iltaruoka ja aamupala, maksaa 368LE ja sen voi maksaa paikallisvaluutalla. Passi pitää olla sillä turistien liikkeitä hiukan vahditaan vanhasta muistista ja rutiinilla. Vaunussa on kaksi petiä ja se lähtee Gizasta klo 20, mutta sovimme olevamme siellä ajoissa 19.30, sillä sen laukkukuorman kanssa on hiukan hommaa. Gizasta on muutoinkin viisasta lähteä Luxoriin-Assuaniin, koska aseman viereen pääsee autolla, joka Ramseksen rempan aikaan (joka saattaa kestää vielä vuosia) ei onnistu.

Taas oli totuttelua tähän karseaan liikenteeseen, kovaan vauhtiin ja kiilaamisiin. Tuli taas mieleen viime talven tarinat siitä että kortinh voi ostaa menemättä kurssille. Toisaalta on todettava, ettei sillä niin suurta väliä olekaan, koska mitään sääntöjä ei liikenteessä ole ! Miksi siis opiskella teoriaa joka kumotaan heti kadulla. Olisikin kiinnostavaa saada selkoa autokoulun opetuksen sisällöstä, voisi olla hauskaa luettavaa. Musta koira lojui aseman edessa varjossa, mutta kun auto ajoi niin lähelle, että olisi ajanut piskin yli, niin jostakin kummasta se koiruus äkkiä siirtyi viime tingassa. Kai se kuuli renkaiden äänestä, sillä se makasi ihan raporaatona.

Sitten kohti uusia seikkailuja, kirjojen vinkkejä seuraten kymmenien vuosien taa Nobelkirjailija Mahfouzin reittejä. Vanhaan kantakaupunkiin jonka iästä ei ollut varmaa tietoa tai muistikuvaa. Kuski-opas ei osannut sanoa, mutta itse muistelen jostakin lukeneeni että Kairon alku on jossakin heti ajanlaskun jälkeen. Se on kuitenkin nuorempi kuin Syyrian Aleppo ja Baghdad, joiden ikä on luokassa 4000v. Kirjoista tarkistimme että kaupunkia suojaamaan rakennettu linnoituskokonaisuus on aloitettu Ottomaanien aikana 1800-luvulla ja sitä on sitten pykätty muutama sata vuotta. Kuski näytti meille uuden näkökulman linnoitukseen ja kertoi kai tutun jutun kellosta, jonka Ranskan hallitsijat olivat antaneet tärkeälle hallitsijalle Muhammed Alille. Jutun mukaan kello ei ole käynyt sen koommin. Sitä ennen katsastimme kaupungin toiseksi suurimman, El Hakimin moskeijan joka on todella mittava. Arvioin sisäpihan mitoiksi 80 x 65m käyttäen apuna pilaririvejä ja -välejä. Pihalla oli 2 suurta marmoriympyräkaivoa, joissa ei kuitekaan näkynyt hanoja tms veden käsittelyn välineitä. Ovat kai jotenkin symbolisia ”kaivoja”. Keskemmällä oli myös kupolitolpparakennus, jossa oli 4 sivulla hanat, mutta eihän niitä kai voi käyttää kansan seremoniapesua varten, koska se yleensä tehdään ulkopuolella. Luxorissa olen nähnyt kyllä pesupaikan talon sisällä mutta hartaussalin ulkopuolella.

Moskeijan sivukäytävät ovat sisältä yli 10m korkeita ja niiden syvyys on 30m luokkaa. Kaikki katot on rakennettu 5m pituisilla 4x4 tuuman palkeilla joita oli puolen metrin jaolla. Joskus vielä lasken puutavan määrän, sillä pohjoismaistahan ne lankut on tuotu. Pihaa kiertävän seinän palkit oli kaiverettu koristeellisiksi, mutta muutoin koko moskeija on aika koruton, valkoisine seinineen. Katossa roikkuu korkealla 40cm läpimittaisia lasipatoja, joihin jotenkin saadaan valot, vaikka piuhoja ei erottunutkaan. Muutamia miehiä lojui viileässä moskeijassa pehmeällä matolla ja muutaman perheen lapset kävelivät kirkkopihassa ja käytävillä. Opaskirja sanoo että Hakim käytti ihan omia lakejaan silloin tuhatluvulla ja oli kai muutenkin ronski kunkku. Ainakin tämä monumentti on vaatinut paljon duunia ja fyrkkaa ja sitähän otetaan aina kansalta.

Marmorilattiat oli upeat ja siihen oli heitetty vettä kai siivoustarkoituksessa, mutta sitä ei huomannut valojen/varjojen leikissä ja sukathan siinä kastuivat. Onneksi oli kivipinnat sen verran kuumat että sain kuivaksi ennen matkan jatkumista. Pulut siellä lentelivät kun poistuimme kahden ruman ja pienen minareetin välistä varjoisaan puistikkoon joka erottaa pyhätön kadusta, jonka varrella asuivat Mahfouzin trilogian ensimmäisen opuksen ”Palatsikadun” asukkaat. Kun talot ovat ymmärtääkseni osittain keksityt, ei niihin ole voitu lyödä kylttejä rahastukseen, kuten on tehty yhden kadun kohdalla, jonka muuttunutta nimikylttiä pääsee katsomaan kahvilaan pikku maksulla. Toinen kiinnostava kadunpätkä oli hiukan kauempana toisen kirjan tapahtumaympäristö Midak-kuja. Jouduttiinkin aika ahtaalle väylälle, jota tukkivat scootterit, kevarit, autot, hevoskärryt, aasikuormat ja ukot kiskomassa taakkoja. Yhden aasin rattailla ukko kuskasi lankkutavaraa, jonka päässä oli leima Ö ja jokin kuvio josta päättelin että se kuusipuutavara tulee Itävallasta. Viime hetkellä kuski esti lankun iskemän uuden autonsa peiliin ja siitähän tuli sanomista. Aasi oli siinä toisen ohjaimissa. Olipas pieni Toyota Dyna lava-auto tuomassa hiekkaa jollekin raksalle ja tukki siinä tehokkaasti kaikkien menoa joka on yhtä kiilaamista. Kun sekaan sitten tulee kolmipyöräisiä pikku mopoja invapeleinä, ei oikein voi rähjätä vammaiselle, vaikka muutoin torvet kyllä soi. Tämä kuja oli niin ahdas ettei voinut ajatellakaan jättää kuskia ja autoa odottamaan siinä ja siksi, että turistit pääsisivät ihastelemaan tunnelmaa jollakin vielä pienemmällä kujalla. Pois oli lähdettävä ja jäi se kulttipaikka näkemättä. Itse en ole opusta vielä lukenut. (vinkki tännepäin tulijoille että kannattaa lukea Mahfouzia jotta pääsee tunnelmaan sisään. Sinuhen lisäksi tietysti, mutta sen tunnelmat vievät todella kauas ennen nykyruuhkia.) Mahfouzin Kairo-trilogia kertoo niin pitkän ajanjakson, kolmen sukupolven tarinat, että siinä aistii suuren muutoksen yhteiskunnassa ja tavoissa. Viimeisen sukupolven opiskelija-opettaja on ilmeisesti kirjailijan omakuva. Joka tapauksessa muutos on suuri ajasta, jolloin naisväki kätkettiin verhojen taakse eikä pahimmillaan päästetty edes kauppaan tai yleensä ulos. Silloinen sukupolvi miehiä edusti todella raakaa naisten syrjintää ja harrasti kaikkea mahdollista elostelua ryyppäämisineen ja rakastajattarineen, esiintyen silti ulospäin hartaina muslimeina. Koraanille on silloin annettu varsin väljä tulkinta niissä piireissä, mutta silti sukuun putkahti todella hartaita uskovia. Muutos käsitteli siis vuosikymmeniä ja kertomuksiin liittyy paljon politiikkaa, joka sitoo tarinat todellisiin tapahtumiin. Mahfouz on kirjoittanut yhden kirjan joka on pannassa Egyptissä eikä sitä enää saa mistään, paitsi englanniksi käännettynä. Hänet yritettiin tappaa ja siksi hän vaikeni viime vuosinaan. Siinä hän kirjoittaa kolmen uskonnon arkkihahmojen seikkailuista eli muslimien mielestä pilkkasi uskoa.

***

Kun tänne saapuu tutun odotusten vallassa, silti kaikki vyöryy päälle yhtenä hyökynä. Se väsyttää ja olemme nukkuneet paljon. Osittain unirytmin sekoamisen eli yölennon vuoksi. Sama lienee edessä yöjunan kanssa. Pitäisköhän ottaa puudutusta?

Jossakin ohitimme rahaministeriön komean palatsin jota vastapäätä oli koreaksi maalattu pitkä aita. Sen takana oli pitkä kortteli jossa sijaitsee poliisien ja upseerien clubi, tietty vain pomoportaalle. Sen vieressä toinen upea talo sisältää biljardisalit, domino- ja baccarapöydät ja muutakin rentouttamaan poliiseja raskaasta työstään hätistellä kansaa ruotuun. Se oli varmaan raskasta Mubarakin aikoina, ehkä nytkin? Poliisihan katosi vallankumouksen jälkeen katukuvasta aika totaalisesti ja on kiinnostavaa nähdä mikä on tilanne Luxorissa. Entiset liikennepoliisin tarkistuspisteet metallisuojuksineen, piikkimattoineen, vartiotorneineen ja panssaroituine autoineen ovat paljolti tyhjinä ja entinen vartioporukka on ainakin puolitettu museoiden, virastojen ja pankkien edestä.

Kaiken sen katuhälinän ja torvensoiton keskellä ”kaikki” kuskit puhuvat puhelimeen yhtenään. Kun sitten sanoin ilmiöstä kuskille hän lupasi kuskata meitä turvallisesti, mutta ei se aina siltä tuntunut. Hän totesi että pitää aina ajaessa olla silmät selässäkin, mutta silti kaveri piti lähes koko ajan puhelinta korvalla. Kerran oli yliajo lähellä ja vika oli kuskimme, mutta hän haukkui nuorukaisen känniseksi, jota tämä ei ilmiselvästi ollut. On taas pakko todeta, että tällainen liikennemetelin, pölyn ja kovan stressin on pakko vaikuttaa ihmisen terveyteen. Kun siihen lisätään huonot ruokatavat, jotka ainakin mulle opetetun mukaan ovat pahasta, (valkoista leipää, poskettomasti makeutta kaikessa) ei ole ihme että maassa keski-ikä on melko alhainen. Totesimme aamupalalla, että meikäläinen aamupala on taatusti terveellisempi kuin täällä ja monessa maassa joissa olen ihmentellyt samaa. Meillä ylensyönnin lisäksi on kiusana masennus yhä enemmän. Kaikkialla länsimaissa se yleistyy ja siitä on kehittynyt lääketehtaiden suurbisnes. Täällä taas on diabetes yleistä ja siihen varmaan vaikuttaa yletön sokerin määrä ja vähäinen liikunta. Mutta masennusta ei tietääkseni podeta ollenkaan samassa määrin kuin lännessä ja se on kulttuurieron, perhesidonnaisuuden ja yhteisöllisyyden ansiota. Toisaalta kukaan täällä ei kävele tai hölkkää vaan aina pyritään bensavehkeen kyytiin.

Täällä lihavuus on hiukan toisen näköistä kuin meidän nuorten jenkkakahvat, sillä iso maha on miehelle ollut aina koristus ainakin Mahfouzin kirjojen mukaan. Se sopii minulle hyvin. Ja naiselle oli eduksi omata iso ahteri ja paksu runsas kroppa jolla kelpasi hyvin naimamarkkinoille takavuosina. Nyt kyllä suomalaisen miehen silmä herkästi hakeutuu täkäläisten tyttöjen suuntaan, kun kadulla liikkuu tosi kauniita ja hoikkiakin naisia. Nämä tytöt pärjäisivät missä tahansa missimittelössä! Osa myös ”miss isotyttö” tai kaunein isoäiti-kisoissa, vaikka väittävät että aurinko vanhentaa ihoa. Kaippa se on niin että länsimaihin on siirtynyt naaman kauneuskäsitys paljolti tältä suunnalta ja voimakas meikkaus tehostaa vaikutelmia. Täällä vanhan miehen silmä lepää vaikka ei maisemia näkisikään. Maisemat ovat aina outoja, naiskauneus tuttua.