Tekniikan suuret kertomukset

Timo Airaksisen ”Filosofinen raportti” ei siis kerro tekniikasta, laitteista vaan niiden syntyyn vaikuttavista tekijöistä ja taustoista. TA erittelee hauskasti tietoa, taitoa, tekoa, tekniikkaa ja tiedettä. Niihin kun sisältyy arvomerkityksiä. Onhan tunnettua että monissa kielissä (saksa: kunst) osaamisella on vain yksi sana, jossa taito ja taide yhtyvät. Keskiajalla oli monia ”kunsthalleja” joissa oli esillä taidetta ja tekniikkaa. Meillä sitä osastoa esittelee Gullichsenin nuori polvi ”BONK”- museoesine* hauskutuksillaan.

Teknologia on turha sana sanoi jo vuosikymmeniä sitten suomenkielen professori radioesitelmässään. Suomen kielessä sana tekniikka sisältää kaiken saman. Itse olen aina lähes vaiston varaisesti vierastanut sanaa jotenkin keikaroimisena, jenkisminä.

Otteita / TA: ”tekniikka unohtuu ja katoaa, muuttuu arvottomaksi romuksi nopeammin ja täydellisemmin kuin mikään muu kulttuurin osa. Se on siksi myös kulttuurin arvottomin osa, jolla on merkitystä vain, kun se toimii.”

Teknologia tarkoittaa järjestelmää......on turha raskauttaa tekstiä sanalla ”teknologia” kun on käytettävissä kevyempi ja yksinkertaisempi sana ”tekniikka”...en usko että mitään hävitään jos puhutaan tekniikasta ja sen tutkimisesta ja torjutaan vieraan kielen muotoja.

Naiset eivät puhu tekniikasta, he vain käyttävät sitä. Nainen ymmärtää tekniikan olemuksen paremmin kuin mies.”

Maailman valloittajat

kertoo kolmesta suomalaisesta urhosta, jotka ovat tehneet maailmankin mitassa kovia suorituksia. Miehet ovat vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson, purjehtija Thomas Johanson ja avaruuskävelijä Tim Kopra. Kaverukset tuntevat toisensa ja siitäkin kirja kertoo. Sankarit ovat samaa ikäluokkaa ja kovia sällejä kukin. Veikan saavutukset eli 14 yli 8000 m huipulle kapuaminen oli kova suoritus, jonka kuvaukset kiinnostivat minua, joka itse pelkäisin pirusti niin korkeilla paikoilla. Suurten paattien maailman ympäri purjehtiminen taitaa nyt olla jo mennyttä aikaa, sillä siinä käytettävät erikoisveneet ovat huippukalliita rakentaa. Ruotsalaiset sponsorit Volvo ja Eriksson ovat lirissä muutenkin. Kertomus kilpailusta oli jännää luettavaa, mutta en itse voisi kuvitella sellaiseen osallistuvani. Purjehdus sinänsä on hienoa hommaa, mutta silloin pitää olla aurinkoa ja leppeää tuulta. Pari kertaa olen merellä purjeveneessä ollut ja molemmilla kerroilla oli uhkaavaa myrskyn vuoksi. Sen jälkeen olen tyytynyt isompiin kiuluihin. Avaruuteen nyt ei voi tavallinen pulliainen edes ajatella joutuvansa ja siksi se seikkailu tuntui kovin kaukaiselta noiden edellisten jälkeen. Ne ovat niin eri mittaisia suorituksia, vaikka kaikki tosi vaarallisia.

Aleksanteri Suuren sotaretket

Kun maailmaa valloittamaan tarvitaan nykypäivinä 3 suomalaista, hoiti Alex the great homman ”yksin”. Ainakin otti siitä kunnian itselleen, vaikka mukana oli kymmeniätuhansia sotureita. Kirja oli kiehtovaa luettavaa ja siitä voisi saada monikin koululainen lisäpuhtia historian opiskeluunsa. Silloisen ”tunnetun” maailman valloitus perustui uuteen tapaan käyttää sotilasvoimaa, uudenlaiseen strategiaan ja uusittuihin tappovehkeisiin. Temppu oli aika yksinkertainen, sillä hän pidensi maajoukkojensa keihäitä ja teki niistä kaksiosaisia, jotta kuljetus ennen tappelua oli helpompaa. Kaksiosainen keihäs oli myös helpompi korjata. Toinen oivallus oli tehdä ratsuväen hyökkäys vinoon, joka sai vastustajan suunnitelmat sekaisin. Alex myös koulutti väkensä niin, että se totteli ja reagoi nopeasti ja siten hän pystyi taistelun kestäessä nopeasti käyttämään tilanteita hyväkseen. Ilmeisesti hänen viestintänsä toimi tehokkaammin, vaikka siitä ei ole selostusta. Tuhansien miesten ohjailu veritöissä vaati välttämättä torvensoittoa tms äänimetodia jolla käskyt annettiin. Miekkaa heiluttavat ratsumiehet eivät voineet paljon sivuilleen vilkuilla kun vastustaja kävi päälle, joten lipunheilutus ei voinut toimia. Toistakymmentä vuotta kestäneellä turneella marssittiin noin 33 000 km ja osa porukasta tosiaan sen talsikin, vaikka joukkoja koko ajan täydennettiin ja osa jopa pääsi matkalla palaamaan kotiin.

Aleksanterin taktiikan olennainen piirre oli, että hän ei muuttanut tapoja, lakeja tai uskontoa valloittamissaan maissa, vaan otti itselleen Egyptissä Faaraon kruunun. Hän jätti aina valloitettuun maahan luottomiehiään pomoiksi ja käytti jopa samoja titteleitä kuin maassa oli totuttu. Niinpä Persian maakuntiin asetettiin makedonialaisia ”satraappeja” kun nimike oli vanhastaan tuttu. Hän myös suosi paikallisia vaimoja alipäälliköilleen, jolloin nämä paremmin viihtyivät valloittamillaan alueilla. Yksi näistä kenraaleista jäi valvomaan Egyptin Alexandriaan keisarinsa etuja ja perusti siinä sivussa uuden dynastian, jonka viimeinen edustaja oli sitten kuulu Kleopatra. Nimi muuten oli muillakin korkeilla prinsessoilla Balkanilla. Aleksanteri perusti jonkun tiedon mukaan peräti 17 nimeään kantavaa kaupunkia, joista osalla nimi on vieläkin. Alex oli harvinainen valloittaja, sillä tietääkseni ainoana sotapäällikkönä hän onnistui nujertamaan Afganistanin. Kaikki suuretkin sotavoimat ovat tulleet sieltä verissä päin takaisin, niin kuin britit 1800-luvulla, venäläiset 1980-luvulla ja nyt Naton porukat 2014. Aleksanteri kun ei tyrkyttänyt omia mallejaan eikä ”demokratiaa” vaan silitti klaanipäälliköitä myötäkarvaan tappelun jälkeen.

Aika turhalta tuntui kirjankin mukaan taistelut Intiassa, nykyisen Pakistanin alueella ja sieltä hän sitten jo tappelemiseen kai kyllästyneenä palasikin kotiin päin. Huono onni oli sitten se, että nuori keisari kuoli kuumetautiin. Kirjakin kertoo tosiasian, että kenenkään mielenterveys ei kestä olla rajaton yksinvaltias, vaan Alex Suurikin sortui käsittämättömiin veritekoihin. Silti häntä yhä pidetään historian merkkihenkilönä, yhtenä suurimmista.