su 21.11.2010/2 ajattelun erosta ja kartasta

Olen niin suomalaisen kouluelämän tuote (sanoo PAK) että ajattelen asioita paljon karttojen kautta. Samaan kai perustuu kovaa vauhtiä yleistyvä ajattelu tilastoissa, kuntien suunnittelussa ja yhteisten asioiden suunnittelussa, joissa paikkatieto on kaiken pohjana. Se näkyy myös kehityksessä, kun pyritään luomaan uusia näkemisen ja infon yhdistäviä laitteita ja apuvälineitä. Tuoreessa lehtijutussa kerrottiin jenkkien kehittävän erilaisia ratkaisuja silmälaseiksi, joiden avulla voidaan kulkijalle kertoa lähimmät palvelut ja kulkureitit tarpeen mukaan. Miksi muutoin GPS-paikantimet olisivat yleistyneet näin nopeasti?  Nokia maksoi miljardeja paikkatietoyhtiöstä ja sai karttaohjelmat osaksi kännykän normaalia toimintaa. Liikenteen verotusta suunnitellaan hoidettavaksi satelliittipaikannuksella.

Kaikkialla on saatavissa tarkkoja karttoja sateellittikuvauksen ansiosta. Nyt ei enää Venäjälläkään voi olla salaisia kaupunkeja eikä hirmuvaltiaat voi pystyttää pommitehtaitaan kuin maan alle piiloon. Israelilaiset kärjessä maailman aseita kehittävät valtiot satsaavat lennokkeihin. Tai siis niistä se pikku hiljaa alkoi, mutta kehitys on vienyt miehittämättömiin lentokoneisiin, joista uusin viritys pystyy lentämään 4 vrk yhtämatkaa. Ne voivat kantaa jo tehokkaita pommejakin. Niitä voidaan ohjata kaukaa tukikohdista, eikä hyökkääjän sotilaat joudu vaaraan. Näin on tappaminen saatu kliinisen siistiksi jenkkien ja israelilaisten silmin katsottuna. Eikä satelliitista kovin hyvin näe lihariekaleita, verta, kärsimystä. Jenkithän olivat jo ehtineet kehittää hienon ratkaisun sodankäyntiin ulkoistamalla tukitoimet. Blackwaterin ja muiden vartijat vain olivat liian raakoja ja tappoivat siviilejä Irakissa ja nyt myös Afganistanissa. Vartijoiksi kun on palkattu sodan jo valmiiksi raaistamia, henkisesti vammautuneita sotaveteraaneja, joiden paluu siviilielämään on liian vaikeata. Hallitus lyö kaksi kärpästä samalla kertaa: Ei tarvitse huolehtia sodan traumatisoimista veteraaneista, kun yksityinen firma palkkaa heidät sotaan takaisin. Toisaalta kun nämä raasut pannaan tukitoimiin, autonkuljettajaksi, vanginvartijoiksi, muonittajaksi jne, voidaan jenkeistä rahdattavat köyhät, tietämättömät nuoret miehet pitää "ydintehtävissä" ja heitä tarvitaan siten vähemmän. Porukkaa kun vaikeata rekrytoida enää amerikkalaisten turhiksi kokemiin sotiin.

Mutta takaisin tänne lomaparatiisiimme. PAK kertoi esimerkin siitä, miten täkäläiset ihmiset, koulutetutkaan, eivät ymmärrä mitään kartoista. Egyptologia ei kartta kiinnostanut ollenkaan eikä hän sitä osannut tulkita. Miten voikaan tutkia muinaisjäänteitä, ellei niitä osaa kartoittaa? Nämä nykyheput (kaikki tietysti miehiä) toimivat vain oppaina, selostaen muinaisaarteita ilman suurta todellista kiinnostusta aiheeseen. Heille "historiallisena oppaana" olo on ammatti, ei intohimo. Muslimille ei muinainen Egyptiläinen kulttuuri ole mitenkään tärkeä asia ja kiinnostaa vain siksi, että sillä houkutellaan elintärkeät turistit maahan. Muinaishistoria on väline tehdä rahaa. Katukioskin pitäjät eivät tunne myymiensä pienoispatsaiden hahmoja nimiltä, "Tutista" ja Nefertitiä lukuunottamatta. Ehknaton on jo hämärämpi nimike.

Karttojen merkitys on vähäinen tällaisessa maassa, missä karttoja ei julkaista arabiaksi (en ole nähnyt) ja jo vieraan kielen lukeminen on harvojen kyky. Vossikkakuskille on usein ylivoimaista lukea edes arabiaksi kirjoitettua osoitetta, joka onkin melko pitkä selitys. Siksi olen oppinut helpommaksi maahantulopaperiin vain panna jonkin tutun hotellin nimi, vaikka asunkin kämpässä. Pääsemme kaikki helpommalla, virkamies ja turisti. Sama suurpiirteisyys näkyy retkillä, kun tietarkastuspisteellä kirjataan kyytiläisen kotimaa, niin kuski ilmoittaa pokkana meidät aina englantilaisiksi. Poliisi tuskin osaisi kirjoittaa kirjaansa "Firlandia". Miksi tietoa kysytään, on ihan arvailun varassa. Tuskin kysyjä sitä tietää ja ketä se liikuttaa. Jos joku tilastoa tekee, hän kyllä ihmettelee, että maahan saapuvat englantilaiset liikkuvat paljon enemmän kuin muiden maiden kansalaiset. Uskon vahvasti, että näitä kirjojen tietoja ei edes koota yhteen, sillä mitä virkaa tiedolla olisi?

Kun koulussa ei karttoja käsitellä eikä kaduilla ole nimikylttejä, miksi vaivautua. Melko hyvin englantia puhuva, pienen 2-auton yhtiön omistaja-kuski kertoi, että he tietävät vain pääkadut, eivät pienten poikkikatujen nimiä. Ainoastaan Television streetillä on kyltit poikkikatujen nimille, mutta vain yhdessä päässä ja englanniksi. Hein kertoi nauraen esimerkin, kun oli ensi kertaa Luxorissa ja halusi mennä kauppaansa, jonka aikoi ostaa. Hänellä oli kadun nimi, mutta ei tietenkään edes numeroa, kun taloilla ei niitä ole. Käveli hotellista kadun yli taksiasemalla ja antoi kuskille kadun nimen. Tämä ajoi yhdelle niistä, jotka kuskit tuntevat, nimittäin St Joseph kadulle ja hotellin aulasta kysymään, missä on El Roda El Sarifa. Sai neuvot ja ajoi korttelin ympäri, tullen samalle kadulle mistä oli lähtenyt, noin 150 m taaksepäin taksitolpalta.

Itselleni on hyvin tärkeätä muodostaa päähäni kartta uudesta paikasta, jotta voi myöhemmin kulkea vapaammin. Melko kehittynyt paikallisvaistoni voi toimia vain jos alkupisteistä ja ilmansuunnista on tieto. Täällä kun aurinko on keskipäivällä korkealla, ei aina voi ilmansuuntaa heti päätellä varjostakaan, ainakaa auton ikkunasta. Kerran saavuin yölennolla kohteeseen Tunisiassa eikä pimeässä saanut mitään hahmoa kaupungista. Jostakin syystä olin väärässä luulossa kentän ja kaupungin keskinäisestä suhteesta. Aamulla yritin orientoitua paikkaan ja kaikki oli ihan sekaisin päässäni, kun meri olikin "väärällä" puolella. Meni monta päivää että kartasto asettui kohdalleen korvien välissä.