Asioiden ytimeen

pääsee usein hienosti AlJazeeran toimittamat ohjelmat. Nyt kanavalla pyörii sarja ”risking it all” eli juttuja eri puolilta maailmaa, joissa kerrotaan ihmisistä, jotka joutuvat elääkseen ottamaan hirveitä riskejä. Köyhyyden pakottamana. Usein riskin ottaja samalla auttaa köyhiä, epätoivoisia ihmisiä jatkamaan eloaan. Nämä köyhät maksavat kovan hinnan siitä että joku riskeeraa, mutta tämä riskin ottaja ei silti ole hyvin palkattu, päinvastoin.

Oli reportaasi Kongosta, jossa kurjien teiden ja vaarallisten virtojen syömien urien kautta kuorma-autot kuskaavat elintarvikkeita ja muita tärkeitä tarvikkeita surkeiden yhteyksien taakse. Matkat ottavat lujille miehille ja kalustolle, yllätyksiä sattuu koko ajan. Tässä toiminnassa ei ole henki kaupalla kovin usein mutta rankkaa työ on.

Seuraava hurja juttu tuli Etelä-Amerikasta, jossa ihmiset liikkuvat syvien rotkolaaksojen ylitse köysiratoja myöten. Meno näytti hurjalta, kun ukot, akat ja lapset siirtyivät kylien väliä. Usein on kyse tarpeesta siirtyä viljelyksille rotkon taa. Hedelmät ja muut tuotteet pitää rahdata tuoreina markkinoille monen vaaran yli riskejä ottaen. Ohjelma näytti ratojen riskipaikkoja, sillä satojen metrien pituiset ”köysiradat” ovat todellisuudessa paksua rautalankaa, jotka on ruuvailtu kiinni kivipaasiin ja puihin. Niitä myöten karautetaan koukkujen ja rissaviritysten varassa. Ihmiset ja taakat on sidottu kantaviin koukkuihin omilla virityksillä. Loppuosa radasta joudutaan aina kiskomaan käsivoimin perille. Onnettomuuksia sattuu usein ja ratojen ylläpito on vaikeaa ja kallista.

Yksi juttu kuvitti hirveää tiereittiä Pakistanin vuoristossa. Tien katkoo usein kivivyöry tai vuoripuro. Vyöry saattaa viedä kuorma-auton mukanaan ja kapealla tiellä joutuvat välillä autot ohittamaan vastaan tulevia. Tietenkään ei ole mitään kaiteita. Teitä kunnostetaan käsipelillä ja kuskiporukalla. Homma ei kai kuulu valtiolle. Sen rahat menevät sotimiseen, armeijan varusteisiin ja suuri osa korruption kautta ennestään rikkaille suvuille, joista aina toinen on vallassa ja toinen oppositiossa. Kuvat olivat kauheita katsoa ja minuakin välillä huimasi kun auto suurella riskillä ohitti vaarallista paikkaa.

Eräs jakso kuvasi heroiinin kuljetusta Afganistanista Iranin puolelle. Kuvaaja oli mukana retkellä, joka alkoi autolla raja-alueelle, josta matka jatkui jalan. Poliiseja ja rajasotilaita piti vältellä ja varoa. Salakuljettajilla oli mukana käsiaseet ja he olivat valmistautuneet kuolemankin varalle. Sanoivat ennen matkaa mahdollisuuden olevan 50-50 selvitä hengissä. Äijät sitten rukoilivat ennen reissua. Tietenkään ei voi olla ihan varma mikä osuus ehkä oli lavastettua, mutta kyllä ilmeistä näki että oli totisia paikkoja. Ei oppimattomia ukkoja voi saada hikoamaan pelosta vain filmin vuoksi.

Oli taas osoitus siitä taidosta jolla AJ pääsee lähelle kansaa ja saa osakseen luottamuksen. Pätkät on toki tehty yksittäisten kuvaajien ja reportterien toimesta ja myyty TV-kanavalle. Mutta tekijät ovat itse mukana tapahtumissa, muutoin ei voi päästä niin syvälle kansan elämään.

Hyvä esimerkki oli pitkän matkan sisältävä tarina miten Guatemalasta lähti 4 hengen porukka yrittämään salaa USA:n asti. Matka kulki Mexicon läpi. Ensin hypittiin liikkeessä olevien tavarajunien kyytiin. Yli vuolaan virran kuljettiin Mexicon puolelle tilapäisten lauttojen avulla. Hommaa seurasi sivusta lahjotut rajapoliisit. Matkaa tehtiin junien katoilla, yövyttiin missä sattui ja pakoiltiin tarkastuksia. Matkaa tulee tuhansia kilometrejä läpi Mexicon, jossa vaarana on vielä huumejengit ja muut rosvot, poliisien lisäksi.

Mexicossa löytyy jatkuvasti joukkohautoja, joihin on haudattu onnettomia, jotka ovat joutuneet jonkin häikäilemättömän roistojengin käsiin. Nämä lupaavat kovaa palkkiota vastaan saattaa porukat jenkkitaivaaseen. Ottavat palkkiorahat, korut ja passit ja tappavat sitten uhrit kylmästi. Pääsevätkö johonkin taivaaseen? Kukaan ei perään kysy koska omaiset olettavat uhrien päässeen USA:han. Eikä apua voikaan saada maan poliisilta, koska ollaan maassa laittomasti. Jenkkilässä saattaa olla sukulaisia odottamassa, mutta mitään mahdollisuutta välittää tietoja ei ole ja puhelimia ei voi käyttää rajavartijoiden kuuntelun ja valvonnan vuoksi.

Viimeinen riski on jäädä kiinni jenkkirajalla, josta ohjelmalla oli hyvää kuvaa, kun porukka ui yli rajajoen kelluen puhallettavan rantalelun varassa. Kuvaus onnistui infrapunavaloin pimeässä. Pääsivät perille tällä kertaa. Mutta siis kuvaajakin otti samat riskit ja teki samat reissut ja rikkoi myös lakeja ja teki rikoksia, jos epätoivoinen pakolaisuus on rikollisuutta. Niin sanoo ainakin länsimaiden lait. Niiden lakien turvin poliisi ampuu satoja pakolaisia vuosittain Mexicon rajalla. Niistä vain ei paljoa puhuta, kukaan ei tiedä, todisteita ei jää. Luonnevikaisia löytyy niihinkin hommiin.