Feyyum

Eilinen oli pitkä päivä ja blogin täydennys piti silti saada tehtyä. Jos retkellä jättää tarinoita purkamatta, ne osin unohtuvat ja sekoittuvat seuraaviin nähtävyyksiin. Kirjoitin taas näkymiä autosta ja mietteitä ja keskustelujakin.

Ensiksi juteltiin musiikkisillasta Kairo-Savonlinna, jota jo viidennen kerran suomalaiset oopperan osaajat olivat rakentamassa. Kuulemastani voin päätellä, että markkinointiajattelu ei ole vahva puoli täkäläisillä järjestäjillä eikä lähetystön väelle. Aivan käsittämätön kustannus on painaa monisivuinen neliväriesite erikseen joka konsertista, 2 kielellä!!! Laatikko kuulemma avattiin joka ilta, ja esitteitä tarvittiin alle ja yli sata. Saliin mahtuu 500 katsojaa ja joka kerta alle puolet salista paikoista oli vieras ilmaiskonsertteja kuulemassa. Kuka esitteet haluaa ja tekee, ennen kaikkea kuka maksaa? Ilmaiskonserttiin välttäisi yksi yhteinen m/v esite, koska suuri osa tiedoista toistui. Sen rahan kun olisi säästänyt ja käyttänyt muuhun tiedottamiseen, olisi salin saanut täyteen. Some ei kai kukaan hoksannut ajatellakaan? Se on kuitenkin näyttänyt voimansa arabikeväässä, joten sitä osataan käyttää.

Ajettiin Gizan ohi ja katselin illalla pyramidien suojaksi pystytettyä aitaa, jonka täytyy olla tosi monta km pitkä. Jatkettiin 4 kaistaista tietä ja täkätavan mukaan autoja oli sitten rinnan 5-6 vaihdellen koko ajan, ja vauhti ihan hirveä. Sitten joku törttö veti äkkiä eteen ja jarrutti. Pahaksi onneksi auton jarruvalot eivät palaneet. Törttöilijä ei varmaankaan ihan tiennyt minne oli menossa ja pyrki yhtäkkiä vaihtamaan koko leveän tien ylitse vasemmalta oikealle. Siihen perään meidän nelivetomaasturi sitten oli menossa ja vain kuskin tarkka huomiokyky ja nopeat reaktiot pelastivat törpön perän ja kaikki ketjukolarilta. Torvet soivat ja kuormuri oli tulossa perässä, mihinkään ei voinut väistää. Onneksi muutkin saivat kärrynsä jotenkin hallittua ja vammoilta vältyttiin. Olikohan asialla sellainen autoilija, joka on ostanut lahjuksilla ajokortin? Luultavimmin ja niitä taitaa riittää, ajotavoista päätellen.

Jälkeenpäin totesin että tätä automatkailua pitää vähentää. Eilisen ja tämän päivän kokemuksilla (2 rengasrikkoa, yksi täpärä peräänajo ja yhden toisen törtön seikkailut) ei onneaan kannata kovin paljon lisää koetella. Kiteytin Egyptin liikenteen olemuksen että se on kuin siviilien kisa F1:n säännöillä, sisältäen hermostunutta kaistanvaihtoa, kiilausta, etuilua ja sekoilua.

Alexandrian risteyksen jälkeen näkyi oikealla huima teräsrunkoinen vuoristorata. Heti sen perään mentiinkin tankkaamaan ja jono oli hidas, kun siinä oli paljon rekkoja satojen litrojen tankkeineen. Lopulta päästiin mittarikentälle, jossa jöötä yritti pitää sotilas kenttäpuvussaan. Jotenkin meidän Hassanit keinottelivat meidät jonon ohi osittain ja 45 min jonotuksen jälkeen saatiin menovettä. Kävi ilmi että bensa-aseman omistaa armeija.

Ajettiin kasarmialueen ohi ja ihmettelin kilsan pituista kiviaitaa, jota koristi kymmenien historiakuvien kavalkadi. Hiukan kömpelöt jumalkuvat ja vanhat symbolit panivat kysymään, onko ne tehnyt harjoitustyönä jokin taidekoulu. Ei, vaan sotilaat ovat mosaiikit väsänneet ja se kyllä näkyi laadussa. Ei pelkkä malli auta tekemään kaunista kuvaa, kyllä siihen tarvitaan värisilmää ja muotojen tajua. Kaikki sotilaat eivät ole taiteilijoita ja ihmettelen mitä sotilastaitoja homma on edistänyt?

Sotilaat puuhaavat monessa mukana,kuten olen kertoillut. Yksi juttu lisää oli moottoritien maksullinen pätkä (5LE). Sen tien laatu ja asvaltti olivat muita parempia, eli kun osaa vaatia ja rahaa on, saa myös laatua. Armeija osaa. Alue oli myös ammuntojen alue, luki kyltissä. Ohitimme vartioidun ja aidatun komean pytingin ja se oli kuulemma antiikkiesineiden varasto. Varmaan armeija veloittaa jotakin ministeriötä vartioinnista, ja kenraalit rahastaa provikat päältä.

Matkalla oli jättimäinen hautausmaa, varmaan kolmisen km pitkä yhtenäinen seinämä isoja, komeita hautoja. Alueen syvyyttä ei nähnyt, mutta veikkaan muutamaa kilsaa. Vastapäätä tien yli oli metalliputkien varasto, varmaan armeijan sekin, ja totesin että siinä on sitten metallin hautausmaa. Hautausmaa on erämaassa, noin ehkä 60 km keskustasta. On kuulemma sijainti päätetty siksi, ettei jäisi taas kaupungin sisälle, kun kasvu on näin nopeaa. Ostin kartan, jonka tiedot oli tarkistettu 2004 ja siinä väestöksi ilmoitetaan 77 milj, YK:n tilasto 2008 sanoo 82,5 ja lehdissä sanotaan 85. Kasvu on turhan nopeaa kyllä, vaikka nuoret parit eivät mitään muksuparvea aiokaan hankkia, pari kuulemma riittää.

Ajoimme ohi rooman aikuisten talojen raunioista. Yhdestä kuormasta tuuli heitti nojatuolin keskelle tietä, tyynyt vaan lentelivät. Oli huonosti sidottu ja onni matkassa ettei lentänyt kenenkään eteen.

Lepääviä poliiseja” eli vauhtia hillitseviä töyssyjä on aika tiheään tiellä. Tässä liikennekulttuurissa ne ovat kauheita saastuttajia, sillä hiljennyksen jälkeen kaasutetaan taas kiivaasti seuraavaan töyssyyn ja bensaa palaa. Niillä hillitään menoa asutuksen kohdilla ja aina ennen tarkastuspisteitä. Nyt oli siinä armeijan tienpätkän lopussa tarkastus, jossa katsottiin paperit ja kyseltiin jotakin. Muualla tarkastuspisteitä hoitavat poliisit.

Feyyumin kaupungissa ei ollut muuta katsottavaa kuin esittelymalli vanhasta veden noston tekniikasta. Nyt vesipyöriä pyörittää sähkömoottori eikä vettä edes siirretä kanaviin, vaan koko homma on demo. Vesi palaa piilossa ala-altaaseen takaisin. Silloin joskus niitä on pyörittäneet juhdat. Siinä vesipyörien lähellä syötiin autossa välipalaksi kosher- sekoitusta ja falafel-leipätaskuja. Kauhea torvensoitto vallitsee koko ajan Feyyumissakin, ei se ole sittenkään yksin Luxorin kuskien lapsellisuutta. Torvi ei juuri tukoksia aukaise, koska ne tehdään tahallaan, ”minä ensin” periaatteella. Siellä metelin keskellä kulki lungina myös hevoskärry. Täytyy todeta että tässä tapauksessa hevosella on lehmän hermot.

Lähdettiin kohti Qarunjärveä ja yöhotellia. Taas haettiin rengaskorjaamo, joka sijaitsikin sitten ihan esikaupungissa, syrjässä. Sen huomasi siitä, että me ulkomaaelävät olimme lapsille suuri nähtävyys. Katselin siinä ohi ajavia kirjavanlaatuisia menopelejä. Eilen illalla Cairon vallankumouksesta tutulla sillalla oli skootteri, johon kaveri oli asentanut siihen polvien edessä olevaan levyyn kaiuttimet ja johonkin soittimen. Oli pysäköinyt sillalle ja kaipasi kai ihailijoita. Ideaa oli täällä kopioitu hiukan toisin, nimittäin nämä kolmipyöräiset, lava takana kulkevat mp-kulkupelit, joilla rahdataan ihmisiä ja tavaraa, oli varustettu kovaäänisin. Nyt kaiutinpari oli kiinni lavan etureunassa, juuri kuskin korvien tasalla. Niin se on pakko ollakin, jos jotakin haluaa kuulla ajaessaan. On se meteli niin hirveä. Se muoti oli levinnyt tehokkaasti ja kaikilla nuorilla jannuilla oli ämyrit, jopa yhdessä traktorissa.

Odotimme rengaspuuhia ”kahvilassa” jossa ei kuitenkaan tarjottu kuin teetä. Vessaa kysyessä isäntä ohjasi ylös toiseen kerrokseen, jossa hänellä oli aika karmea asunto. Vessareikä oli lattiassa tavan mukaan, mutta sinne mentiin keittiön läpi. Keittiö on väärä sana sille läävälle ja makuupaikka oli aika surkea myös. Taisi asustaa yksin sillä kun ei ole naista siivoamassa, ei isäntä itse ehdi tai jaksa, luultavammin ei viitsi.

Qarunjärvi on suolainen maaperän vuoksi. Näissä ikivanhan viljelyn paikoissa käy aina niin, että maaperä ja vedet suolaantuvat vuosituhansien kuluessa. Pitäisi selvitellä mistä se oikein johtuu, mutta ilmiö on tuttu Lähi-idästä, jossa viljely alkoi. Järvessä on kalaa ja rannoilla kalankasvattamoja, aika isoja lampia kilometrien matkalla. Rannalla on ainakin kolme isoa komeaa hotellia, kauempana mäillä lisää pienempiä. Rannassa on pitkiä hiekkarantoja ja muutama uimari ja lapsia leikkimässä.

Me hakeuduimme pieneen hotelliin, johon oli monen mutkan takainen tie. Matkalla ajettiin kilometrisen oliivilehdon läpi. Yksi haalaripukuinen ikämies neuvoi tietä ja puheesta kuulin että oli saksalainen korostus englannissaan. Paikan nimi on Sobek eli vanhan uskon krokotiilijumala. Isäntä oli rento kikkarapää, joka osoittautui myös keraamikoksi. Kun kyselin kuka talot ja paikan on suunnitellut, sanoi nuori mies että hän. Onnittelin hyvistä ideoista ja hyvästä toteutuksesta. Sobek Lodge, ei kotisivuja, puh 0100 678 7478.

Pienessä hotellissa on rento tunnelma, muutamia nuoria turisteja, joitakin iäkkäämpiä ja hyvin tilaa. Kahden hengen huone 200LE yöltä + aamiainen 25. Illallinen tuli juuri syötyä ja ilta sujuu juttelun merkeissä. Hassan on mukavaa seuraa, fiksu ja osaa keskustella eri aiheista. Aiheena ihmiset, kulttuurierot, naisturistit jotka ottavat nuoren pojan ”avioksi”, miesten ja naisten suhteet eri kulttuureissa. Hassan on käynyt Belgiassa ja Hollannissa ja eilen kysyin meluisassa ravintolassa, huomaako hän eroa tavoissa. Oli kuulemma huomattava ero, sillä täällä tarjoilijat huutavat salista keittiöön tilaukset ja toisilleen muuten vaan, telkkari pauhaa koko ajan täysillä jotakin saippuasoopaa. Ei tulisi kuuloonkaan jossakin ruokapaikassa Euroopassa.

YÖN ÄÄNIÄ maalaishotellissa. Kuu oli melkein täysi ja näkyi kirkkaana myöhemmin. Alkuiltana puolipilveä ja kovasti öisiä ääniä. Tunnistin sammakot ja sirkat, mutta terävä pitkäjaksoinen sirinä saattaa olla lintu tai jonkinlainen kaskas. Isännät eivät tienneet. Näin lepakon, josta muut eivät olleet kiinnostuneet. (Tähän kauhistus Kairolaiskaupassa, jossa oli sähkötoimisia tennismailan kokoisia lentävien ötököiden tappolaitteita, mutta kahvassa luki ”bat killer” eli ainakin valmistusmaassa olisi ajatus tappaa lepakoita!)

Toinen pvä Feyoumissa, pitkäperjantai.

Kirjoitan paikan nimen tässä ranskalaisittain koska molempia muotoja käytetään. Päivä alkoi aamiaisella mutta hiukan erilaisella. Kerrottiin että se sisältää jotakin, jota ei tunnistanut, juustoa ja hunajaa. Pöytään tuli viipale isosta pyöreästä, jota kuulemma jossakin sanotaan egyptiläiseksi pannukakuksi. Se oli kakara leivottuna voitaikinasta, siis monikerroksinen. Ja se hunaja oli mustaa eli siirappia. Teet ja kahvit siihen, nam. Kuski sai 200LE kenttäsapuskoihin tauoilla ja leiriin, jolla hän osti ainakin kanaa, hedelmiä, leipää, juustoa ja sallaatiaineet, sekä jäädytti yön aikana 4 pikku vesipulloa, joilla ”jääkaappi-loota” pysyi kylmänä iltapäivään asti ja kana säilyi syötävänä.

Seuraava juttu oli yllätyshyvä, nimittäin mentiin katsomaan ”pottery skoolia”. Onhan noita keramiikkapajoja tullut katsottua, ajattelin. Vielä näyttelytilassa ajattelin, että ovat aika kömpelöitä. Vasta pihalla selvisi syyt, olivat oppilastöitä. Erilaisia kuin meillä näkee, kansallisia mutta ilmeisesti silti persoonallisia. Eikä pilattu hinnoilla. Paikan vetäjän selosti, että oppilaita otetaan pyrkijöistä 10 vuotiaina. Saavat opetusta vain koulun vapaa-aikoina ja onneksi olikin perjantai, jolloin nurmikolla olin joukko nuoria maalaamassa kuvia töihinsä. Hän selosti prosessin, joka on kaikkialla samanalainen. Täällä Feyyumissa on saven laatu erikoisen hyvää ja siksi paikkakunnalla on vahvat perinteet, ilmeisesti vuosituhansien taakse.

Kuulimme että paikan Korkea johtaja” on sveitsiläinen nainen ja että opettajatkin ovat vapaaehtoisia. Kysyin voisiko Suomesta joku alan ihminen tulla tutustumaan, oppimaan ja opettamaan. Johtajakaveri sanoi että mennään kysymään omistajalta. Vaelsimme ylöspäin loivaa rinnettä ihanaan puutarhaan, jonka keskellä oli savitalounelma. Kaikki kauniisti sopusoinnussa ja kauniisti tehty parhaiden perinteiden mukaan.

Tästä osaamisesta voikin vetää sen johtopäätöksen, että viimeyön hotellin omistaja oli oppinut muutakin kuin keraamikoksi paikassa. Hän kertoi olevansa entinen oppilas, nyt opettajana. Hän oli soveltanut hotellissaan kaikkea täältä näkemäänsä. Vanharouva oli tullut Egyptiin nuorena tyttönä, ei osannut keramiikkahommia, vaan oppi perinteen mukaiset asiat täällä. Meni naimisiin paikallisen miehen kanssa 45v. sitten. Yhdessä ovat rakentaneet pitkään ja hartaasti paikkaa, ja hyvin tuloksin. Hän ei puhu englantia, heikosti saksaa, sillä ranska on äidinkieli ja koko elämänsä on puhunut arabiaa täällä. Kun kerroin hänelle ideastani, hän heti totesi että ei halua tänne mitään euroopplaista modernia suunnittelua, vaan jos joku tulee tänne, hän toimii talon ehdoilla. Se muuten näkyi myös majatalon isännän töissä, siis tyyli. Kuulimme että vapaaehtoiset opettajat asuvat siinä samassa SOBEKissa, jonne oli oikotietä kävelymatka. Tämä keraamikkotausta selittää sen rentouden ja epäkaupallisen asenteen, jolla hotellia hoidettiin.

Kun vakuutin rouvalle, että lähettäisin tänne vain pelin hengen ymmärtäviä hän suostui ideaan. Mulla oli alusta asti ollut mielessäni yksi tietty Virtanen, jonka boheemi elämäntapa voisi sopia tänne. Sanoin että oppia siirrettäisiin molempiin suuntiin. Tarkemmat sopimiset jäävät sitten kiinnostuneiden asiaksi. Arvelen että asumiset ja syömiset järjestyvät sopuhintaan ja matkan voi järjestää aika edullisesti, jos ajat joustavat. Hyvin toivotuksin erosimme, palaten pihan ja uima-altaan kautta ja kuvaten kaikkea hienoa. Nettiyhteys on www.naada.net ja rouvan posti mp.nagada@net.

Seuraavana asiana oli ostaa lounastarvikkeita matkalle ja sitä varten pysähdyimme sen pikkukylän kauppakeskukseen. Sehän on näissä paikoissa vain katujen risteys, jossa on muutama kauppa ja kioski ja kaikenlaista kaupustelijaa seassa, erikoisuutena kalakauppias. Seuraava kohteemme on valaslaakso, Wadi el Hitan, joka sijaitsee osana luonnonpuistoa ja suojelualuetta Wadi el Rayan. Taidan keskittyä siihen erikseen, sillä mielenkiintoisia asioita tuli tukuttain. Kerron tässä vain mitä teimme ja näimme.

Ajoimme ”Yläjärven”rannalle, jossa satakunta autoa, paljon ihmisiä ja roskia. Ratsutusta oli tarjolla, uiminen mahdollista suolajärvessä. Musiikki raikui kovaa, pikkupojat pelaili pallolla, Nuoret miehet parveilivat ihan länsimaisissa shortsiasuissa ja t-paidoissaan, naiset ja tytöt pitkissä mekoissa ja liinat päässä. Kahvilat täynnä väkeä, jossakin pojat tanssivat keskenään, iloista vapaan perjantain meininkiä. Ihmisiä ehkä 3-4000 hajallaan laajalla alalla.

Suosituin kohde oli n. 8 m putous, josta nuoret miehet hyppivät alas jalat edellä. Itse jokiuoma oli niin matala että pojat kahlasivat vain vyötäröön asti. Silti hypyt onnistuivat, sillä putous oli syönyt hiekkaan syvemmän kolon. Jos osasi pudottautua suoraan alas, selvisi helposti. Mutta jos hyppäsi eteenpäin, putosi matalampaan kohtaan ja vesi vei kaverin nurin. Aikamoinen miehuuskoe, varmaan. Itse muistan pelänneeni pirusti kakarana 5 m hyppyä. Satoja katsojia oli rannoilla, tyttöjä tosin kovin vähän. Alueelle on pääsymaksu turisteille 35LE (ja vartija kirjasi kansallisuudet), paikallisille tietysti vähemmän. Sinne olikin usean kilsan matkalla poikaporukoita mp:llä, ajellen kaksi rinnan maantiellä ja jutellen, gasti tietysti takana. Mopopojat saattavat olla Fayyumista, iso osa perheistä cairolaisia.

Kahden lähekkäin olevan järven välinen korkeusero on iso ja siksi oli monta putousta. ”Alajärvellä” ihmiset uivat ja soutelivat. Kalastustakin harjoitetaan ja kalanviljelyä, siitä kalakauppias saa myytävää. Poikia oli kalassa verkolla, joka oli kuin yli-iso riippumatto, kahden riman välissä. Sitä vedettiin pystyssä kaislikon reunassa. En nähnyt oliko kaislikon sisällä joku häätämässä kaloja verkon suuntaan.

Taisimme olla ainoata turistit paikalla huomiosta päätellen. Siitä jatkoimme matkaa valaslaakson suuntaan. Ohitimme jonkin vesilaitoksen ja tien vieressä oli putkilinja. Koska vesi on suolaista, sen muu kuin kalankasvattamojen käyttö vaatii puhdistamista. Matkalla oli parikin kolmen tornin rypästä, juurella aurinkopanelit. Ovat kuulemma kolmen kännykkäyhtiön verkkojen tukiasemat. Kerroin että meillä on päästy eroon monista torneista ja pakotettu operaattorit yhteen. Täkäläisille outo ajatus, sillä kilpailu edellyttää täällä omia mastoja!

Siitä järvien laidalta lähti sitten reilu 60km tie sinne valaslaaksoon. Tie on liian vaativa sana, se on paremminkin ajoura hiekkaerämaassa. Liikennemerkit olivat isoja kivipaasia, joissa matkat ja kehoitus pysyä reitillä. Onkohan kokemuksia erämaan puolelle lähteneistä, joiden auto on tehnyt tenän ja eksyneitä on jouduttu hakemaan tiettömiltä hiekkaharjuilta. Ura oli karkeampaa soraa, jonka yli aina nyppylöiden kohdalla oli tuulen tuomaa hienoa hiekkaa. Se tuntuu autossa samalta kuin lumi meillä. Kuski ajoi tarpeettoman kovaa, mutta pudotti nopeutta aina pehmeämmissä paikoissa ja ohjasi kuin lumikinoksessa tehdään. Nopeutta oli 80-100 km/h ja se hiukan tuntui liialta. Yhdessä kohtaa oli korkea jyrkkä harjanne, jossa vanhat urat. Sinne kaikki turistisafarilla olevat ajetaan saamaan maistiaisia oikean Saharan dyyneistä. Ihan kiva istua varman kuskin kyydissä.

Tultiin sitten perille ihmelaaksoon, jossa oli jo toistakymmentä safariautoa eli nelivetomaasturia. Saimme pikaopastuksen kävelypolulle, vesipullon ja toivotuksen, tulkaa takaisin kun haluttaa, odotamme ruokapaikassa. Alue on uusi ”maailmanperintökohde” eli taas YK:n rahoittama juttu. Siellä on kauniit savitiilirakennukset, poliisi, WC ja kameliaitaus, kai vitsinä, opastuskuvia infotalossa ja kahvila. Paikka on rutikuiva ja vesi tuodaan säiliöautolla kahteen 5-6 kuution säiliöön. Vessoissa oli varoitukset veden tuhlaamisesta, jonka hyvin ymmärtää.

Lähdimme vaeltamaan kovassa kuumuudessa, varmaan luokkaa 38-40 astetta. Reitti on upottavaa hiekkaa ja siksi raskas. Se on merkitty maastoon irtokivireunuksin, joten eksymisen vaaraa ei ole ja se ohjaa hyvin niihin kivettymiin. Fossiileja on tutkittu jo 1970-luvulta, mutta paikasta tiedotettiin ja siitä tehtiin käy6ntikohde vasta, kun löytyi ulkopuolista rahoitusta. Paikka avattiin 2005 luontoperintökohteena. Hieno se onkin ja mm Natgeo on tehnyt jutun ja BBC videon. Annukka kääntyi 500m jälkeen mutta minä jaksoin ehkä 3 km lenkin ja 6 kohdetta. Hiki pursusi, aurinko korvensi ja hiekka upotti, että ukko oli ihan tattis palatessaan. Tuli siinä hiekassa tarpoessa mieleen lukemani juttu jostakin faaraon sotajoukosta kauan sitten, joka lähti kiertämään vihollista erämaan kautta. Puhkesi hiekkamyrsky ja hautasi tuhansia miehiä joiden jäänteitä on aivan viime vuosina löydetty ja tutkittu.

Viimeisin valasfossiili oli joutunut vandalismin uhriksi, sääli. Paikalla on kyllä vahteja ja henkilökuntaa, mutta alue on suuri. Fossiileista näkee selvästi valaiden muodon ja mitat. Siellä oli muitakin kivettymiä, mm mangrowe juurakoita, hain hampaita ja kaikenlaisia pohjaeläimiä miljoonittain. Maisemat ovat ihan oma lukunsa. Tuuli ja sen lennättämä hiekka ovat kovertaneet entistä merenpohjaa kauan ja muotoilleet kauniita näkymiä, torneja, lahtia, niemiä, palloja, sieniä. Pehmeiden kallioiden pinta on kuin koristettu kaiverruksin ja raidoin. Upeaa. Otin kännykkäkuvia, mutta niiden laatu ei tee oikeutta maisemalle. Yritän löytää hyvän linkin tai pari.

Kuski ja oppaamme Hassan olivat kokeneina erämaakettuina siirtäneet automme opastuskeskuksen taakse upeaan leiripaikkaan ennen lounasta. Luulin ensin vitsiksi, kun Hassan selitti että meidän pitää tarpoa ylös autolle kallion taa. Sen kun voi käsittää myös noin 60-80 m korkuista jyrkkää seinämää. Mutta matka oli vain yksi kovapohjainen dyyni, korkeutta 25m ja sitten aaltoileva tasanne, joka muodosti kuin vuonon kallioiden väliin. Paikka on ahkerassa safarikäytössä ja kertoivat että sinne oli auton siirron jälkeen ollut useampi pyrkimässä, mutta olivat kääntyneet takaisin, kun näkivät jo yhden leiriytyneen. Paikalla oli valmis metallikehikko ja kaikenlaisia apurakennelmia leirin pitoa varten ja sinne olisi mahtunut 5-6 ryhmää. Varmaan huippusesongin aikaan onkin, mutta nyt vielä kaikki haeskelivat omat leiripaikkansa erikseen.

Iltapäivän lopun minä lojuin kahvilassa jonne oli sitä varten järjestetty arabityylisiä matto-tyynykasa-systeemeitä. Oli myös ”pirttipöytiä” joilla oli helpompi lukea, kun tarjolla oli myös kirjallisuutta selattavaksi. Ehdin lukaista pari kuvateosta ja sain hyvän kuvan kohteesta.

Selitys sille, miksi fossiileita on kertynyt muutaman neliökilometrin alalla kymmenittäin, on siinä, että mangrowemetsä on tarjonnut suojaa kaloille ja äyriäisille, jotka molemmat ovat valaiden ja haiden ruokaa. Aikahaitari on iso, 250-40 miljoonaa vuotta. Tänä aikana paikalla on lainehtinut meri ja tämä kohta on ollut matala lahti. Valaita on kuollut luonnollisesti mutta myös toisten tappamina.

Leiri oli sitten vain metallikehikkoon pystyyn pingotettu kulmaus kangasta ja räsymatto lattiana. Kun sateita ei ole ei kattoa tarvita. Siihen päälle ohut patja, makuupussi ja kylmiä öitä varten paksu huopa. Hassan väitti etukäteen että yöt ovat kylmiä,mutta erehtyi. Lojuin unta saamatta patjallani, jalat ja kädet paljaana ihan aamuyölle asti. Uni ei tullut kun oli se täysikuu ja kaikkea mielenkiintoista tapahtui.

Toinen syy oli ensi kertaa iskenyt ripuli, jonka vuoksi jouduin käymään hiekkadyynivessassa pari kertaa, kun en viitsinyt yöllä vaeltaa 400m pytylle. Kävely sujui kivasti pehmeällä hiekalla paljasjaloin. Yö oli aluksi pilviharsoa ja ihmettelin kun ei tähtuä näkynyt. Opas vakuutti että kunhan pilvi haihtuu, näkyy tähtitaivas. Voisi olla hänelle yllätys tulla Suomeen katsomaan kirkasta tähtitaivasta. Laskin enimmillään pilvettömällä taivaalla 7 tähteä, siis niin paksu on joko saaste- tai hiekkapilvi tai niiden yhdistelmä. Paikalla kun ei ollut yhtään hajavaloa.

Täällä näkee aina aavikkokettuja siksi, että safariyrittäjät ovat jo pitkään ruokkineet niitä saadakseen ne lähelle ja kuvattavaksi. Todella kesyjä ja rohkeita ketut ovatkin. Ensimmäiset nähtiin jo valoisaan aikaan ja sitten yöllä ruokatähteiden kimpussa ihan läheltä, 5-6 m päästä. Rohkeimmillaan kettu kävi metrin päässä yöllä yrittämässä vohkia jotakin kassia, missä kai ruokaa oli säilytetty tai muu tuoksu kutsui. Piti läpsäyttää käsiä että sai yörauhaa, mutta rapina jatkui heti kun päänsä kallisti. Yöllä kuului jokin lintukin hetken. Ketun haukahtelua kuului kauempaa ja meidän leirin sapuskoja havitteli kolme kai aika nuorta yksilöä, jotka nahistelivat keskenään vikisten. Syöntijärjestys oli kuitenkin jo veljeksillä valmiiksi tapeltu, kun vuoronsa mukaan jokainen otti kananjäännöksen suuhunsa ja kiiruhti sen kätkemään ja heti uutta hakemaan. Leipä ja riisikin kelpasivat.

Tämä kettujen ruokkiminen on ekologisesti huono homma, sillä se heikentää kettujen todellista saalistusviettiä ja siten kantaa, kun nämä syöttiläät saavat paljon poikasia, jotka eivät opi saalistamaan ketun tavoin. Toisaalta ymmärrän safariyrittäjien tempun ja saavat siitä hyvän avun paikan siistimiseen kun ketut syövät jätteet tuoreeltaan. Ja tyytyväinen turisti on yhtä elämystä ja muutamaa kuvaa rikkaampi.

Aamulla sitten tuli jotakin näpsimään keltavästäräkki, kaunis kirkas väritys silmäniloksi. Taas näkyi yksi mustavaris ja toinen perinteisempi. Aika vähän lintuja kuitenkin. Jäin miettimään, onko kaikilla hyttysillä sama tapa lisääntyä munimalla veteen. Sillä täällä kaukana vesistä oli kuitenkin inisijöitä kiusana kaiken yötä. Ei oikein uskoisi että hyttysille sopisi 60 km:n ”lentomarssi” hiekan ylitse.

Aamupala leirissä oli rutiinilla järjestetty, sillä kuskimme oli siinä ja muussa toimessaan tehokas ja nopea. Kaasuliekillä ja kattilan pohjalla syntyi munakas, keittyi teevesi ja ohut leipä sai höysteensä. Samoin leirin purku ja auton pakkaus kävi rutiinilla ja kiinnitin huomiota siihen narun tiukkuuteen, jolla katon paketti köytettiin, todella tiukasti. Eikä huonot solmut pitäisikään kovassa röykytyksessä ja viimassa.
Paluumatkalla sillä karkealla soratiellä oli sitten reissun kolmas rengasrikko. Taitaa olla laatuvikoja rilloissa, vaikka lukeekin kyljessä Mechelin, mutta saattavat olla paikallista valmistetta, Taas rutiinilla uusi alle ja sitten olikin pysähdys rengashuollossa. Niitä onkin kiitettävän tiheässä, kun on autoja ja huonoja renkaita miljoonittain liikenteessä. Onneksi kaikki rikot ovat olleet takarenkaissa, että on pysytty tiellä kun oli hyvä kuski. Maisema on jännittävän vaalea, kun pinta on melkein valkoista hienoa hiekkaa tai ehkä suolaa? En käynyt maistamassa, mutta kartassa oli pari suolakaivosta, joka lienee perua siitä vuosimiljoonien merenpohjana olosta.