Miks mä en muista mitään?

Lähes satavuostias äitini joutuu joka aamu keräämään elämänsä uudelleen, sillä yö on pyyhkinyt kaiken pois.

Mikä on tilanne, missä mennään, mitä mulle kuuluu?

Onnekseen hän vielä tuntee minut ja on jo tottunut uuteen kotiapuunsa Leaan, joka joka aamu ojentaa lääkkeet, 11 pilleriä. Lea on ihan korvaamaton ja suuri sielu, joka auttaa vaan auttamisen halusta, ei rahasta. Sinänsä erikoinen asenne ja halu näinä itsekkyyden aikoina. Lea on itsekin eläkkeellä, mutta vielä jalka kapsaa ja jo täyden elämänuran tehnyt nainen jaksaa uurastaa toisten avuksi ja iloksi.

Kohta 97 vuotta täyttävä äitini on rapistunut muutamassa kuukaudessa tilaan, jossa muisti on kadonnut lähes kokonaan. Ajoittain muistista nousee pintaan eletyn elämän murusia, yksittäisiä sirpaleita. Isäni kuolinsyy ja –vuosi oli eilisen jutustelun aiheena, mutta sekin aihe saattaa tarvita uuden käsittelyn jonain päivänä.

Olen pöllähtänyt keskelle tilannetta vietettyäni talven ulkomailla. Sattuman satoa oli väärinkäsitys, joka esti pääsemästä asuntooni, joka on kesäksi varattuna, mutta nyt tilapäisesti asuttu. Sehän sopii silti hyvin juuri tähän elämäntilanteeseen, sillä äitini asunto on tilava ja sain oman huoneen. Ja nyt elän hänen tukenaan ehkä viimeisiä viikkoja tai kuukausia.

Taas tänä aamuna toistui kysely, miksi mä en muista mitään? Miten vanha mä oon? On se rankkaa kun itsestäänkään ei ihminen mitään muista. Onhan se rasittavaa myös hoivaajalle, kerran toisensa jälkeen toistaa samat asiat, kerrata elämän perusasioita.

Äidillä on kuulo mennyt niin, että tv ja muu taustamelu estää kaiken keskustelun. Mutta rauhallisella äänellä kohtuuvolyymilla asioita saa perille. Näkö on tietysti silmälasien varassa, mutta pelaa jotenkuten. Vanhat viikkolehdet tuntuvat tuoreilta ja niistä voi saada viihdykettä päivästä toiseen. Jutut on muistamattomalle aina uusia.

Mutta tämä asioiden kelaaminen omaiselle on aika raskasta.