Blogivieras, johon tutustuin täällä ravintola Maximessa. Tästä tämä laajennus alkaa?

Annukka Kotka
Luxorissa Länsirannalla El Bairatin –kylässä Khirey´n (Khairi) talossa 29.12.2003
Toinen Jouluni Kairossa
Keskellä elämää
Mieltäni alkoi vaivata kysymys, miten oikein viettäisin jouluni täällä Egyptissä. Elän pienessä kylässä keskellä muslimiuskontoa ja varmalta näytti, että mitään merkkiä joulusta täällä ei näkyisi. Asian miettiminen oli jotenkin ylivoimaista, en osannut edes ajatella asiaa.
Juuri ja juuri olin saanut joukon suomalaisia ystäviäni kotimatkalle Suomeen ja taas kaikki muuttui. Olin hämmentynyt, koska suomalaiset, ketkä enemmän ja ketkä vähemmän ihastuneena käynnistään täällä, jättivät minulle monenmoista mietittävää. Osaamme kyllä tavat ja suumme puhuvat kiitoksia, mutta sydän kertoo pelosta, turvattomuudesta, jopa ylimielisyydestä tai kielteisestä varovaisuudesta. Ehkä minun on aika oppia, että yksinäisyyteni ei suinkaan helpotu useiden kävijöiden kautta vaan oikeastaan vain monimutkaistuu. En voi ojentaa omaa kulttuurista oppimisprosessiani kenellekään vaan jokaisen on lähdettävä omasta tilanteestaan. Tämä on minun kipeä pettymykseni ja läksyni tässä tilanteessa. Odotukseni särkyivät niin kuin tarkoitus onkin.
Olin myös keskellä roolienvaihtoa, joka teki vastoin tahtoani arjestani rasittavan. Asun perheessä, jossa kaikki on traditioiden mukaan järjestynyt. Emäntäni on nuori 24 -vuotias, melko moderni yläegyptiläinen nainen. Hän puhuu englantia, on käynyt sosiaalityösuuntautuneen lukion ja käyttää tietokonetta ja internettiä sujuvasti toisin kuin äitinsä, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Neljän kihlausvuoden jälkeen seuranneen neljän avioliittovuoden aikana ei vain ole ilmestynyt lasta perheeseen. Se olisi niin luonnollista, koska vaimolla on kaksi tärkeää tehtävää; toinen on siivoaminen ja toinen on ruuan valmistaminen. Tähän sopisi myös kolmas – lasten hoitaminen. Isäntäni, 36 -vuotias papyruskauppias on rakentanut perheelleen talon ennen avioliittoa ja poistuu päivittäin talosta kauppaansa ja tulee illalla syömään kotiin.
Elän heidän perheessään omassa huoneessani omine tapoineni kirjoittaa ja matkustaa. Mutta juuri nyt kaikki oli toisin. Yhdessä päivässä laskeutui paljon murhetta perheemme ympärille. Kuulin naapurissa asuvan islaminopettajaystäväni pojan kuolleen tasan päivälleen vuoden ikäisenä. Illalla isäntäni tuli jalkapallo-ottelusta jalka paketissa eikä päässyt itse kävelemään. Seuraavana aamuna vaimon läheinen ystävätär ja sukulainen naapurista 24 -vuotiaana kuoli sairaalassa katolta putoamisen aiheuttamiin vammoihin. Esille nousi enemmän kuin säkillinen paikallisia tapoja. Vaimo muutti niiden mukaan vähintään kolmeksi vuorokaudeksi surutaloon sukulaistensa kanssa, tässä tapauksessa pidemmäksi aikaa. Isäntäni on jalkapallojoukkueen kapteeni ja koko kaupunki tuntee hänet. Yleisiin tapoihin kuuluu, että sairasta käydään kotona tervehtimässä ja talossa ollaan vieraanvaraisia, tarjotaan hedelmiä, teetä yms. Meillä kävi ehkä sata ihmistä sinä aikana kun vaimo asui surutalossa. Siinä oli tarjolla vaimon työpesti ulkomaalaiselle vieraalle. Autoinkin, keitin teetä egyptiläiseen tapaan, availin puutarhan porttia vieraille ja lämmitin isäntäni siskon valmistamaa ruokaa hänelle. Näin uniakin nuoruuden tarjoilutehtävistä hautajaisissa. Onneksi saimme päivittäin porttivahdin naapurista koulun jälkeen aina auttamaan mutta sekin oli niin kuin aina on, että mukana tulee myös muutama ongelma. Naapurinpoika oli niin hyvän perään, että kun kyliltä toin juustoa, leipää ja hedelmiä taloon niin suuri osa katosi ennen kuin vieraat niitä olivat nähneetkään. Olen nyt todella iloinen, että isäntäni jalka alkaa parantua, vaimon suruaika alkaa lieventyä ja tapaamiset ystäväni kanssa helpottua. Kävi tosin vielä niin, että isännän 43 –vuotias täti kuoli kesken kaiken sairasteltuaan viisi vuotta.
Lämpöero täällä maassa on myös todellinen niin päivän ja yön kuin kesän ja talvenkin välillä. Egyptiläinen vastakohtaisuus näyttäytyy siinäkin. Ymmärrän auringon elämää suojelevan – Ra –kultin – merkityksen ja taustan historiassa, koska valo ja lämpö ovat todellisia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Ennen kuin sain tuon lämmittimen tuohon eivät kirjoittajan sormenikaan toimineet. Suomalaiselle tuttu kotilieden lämpö on täällä vieras asia. Rakentaminen ei tunne lämmitysjärjestelmiä. Melkein herättää syyllisyyttä tuo ostamani lämmitin tuossa vieressäni, koska eivät täkäläiset todellakaan käytä niitä. Jään vielä ihmettelemään syytä. Ihmiset kääriytyvät taloissaan viltteihin ja sytyttelevät pihoilla nuotioita aamukohmeensa sulattamiseksi.
Ja joulu oli lähellä, neljän päivän päässä. Makasin vatsallani talon katolla ja sulattelin auringossa kohmeisia jäseniäni ja kirjoitin päiväkirjaa. Näin edessäni lauseen, jonka olin kirjoittanut sen enempää ajattelematta: ”Taidan lähteä tästä Kairoon tai jonnekin käymään”. Kairo kävi mielessäni kun käänsin mielessäni tekstiä englanniksi edellisenä iltana. Mietin, että onhan minun tehtävä jotain myös laajemmin kuin touhuta vain täällä turismin turmelemassa pikkukylässä. Seuraavana päivänä tuli isännän ystävä kylältä käymään ja kertoi lähtevänsä neljän tunnin kuluttua kahden siskonsa kanssa Kairoon. Heillä on siellä asunto käytettävissä. Hän kutsui mukaansa. En aivan samassa hetkessä osannut pakata laukkuani mutta ällistyksestä toivuttuani saimme korruption avulla järjestetyksi aatonaatoksi menolipun Kairoon 1 -luokan yöjunassa ja jouluaattoaamuna olin Kairossa, Gizan asemalla ja Ahmed oli minua vastassa. Melko täyteen ahdettuun junaan löytyi siis yksi paikka, jonka aseman työntekijä myi omaan hintaansa naapurihotellin vastaanoton suojista. Ahmedin sukulaisen asunto oli hyväkuntoinen ja miellyttävä mutta en voinut siellä asua, koska en saanut asua saman katon alla egyptiläisen miehen kanssa vaikka siskot pitivätkin veljestään riittävää huolta. Näin oli hyvä ja tarkoitettu, koska löysin aivan ”helmen” yöpaikakseni ja sillä on varmaan pitkäkantoisia vaikutuksia moneen asiaan. Ahmed nimittäin kertoi, että meidät on kutsuttu hänen saksalaisen Kairossa asuvan ystävänsä luokse jouluaattoaterialle. Ja kun puhelimessa vastaanotin henkilökohtaisen kutsun niin samalla kuulin aivan viehättävästä, edullisesta ja hyvällä maulla tehdystä vaatimattomasta majapaikasta aivan keskellä kaupunkia. Puhumalla, jonottamalla ja totta puhuen ilman mitään ylimääräisiä maksuja siellä järjestyi yksi yöpyminen minulle. Olinhan varannut paluulipun Luxoriin jo seuraavaksi yöksi, Joulupäivän ja Tapanin väliseksi yöksi, joten en tarvinnut enempää. Varasin sieltä majoituksen ystävättärellenikin kahdeksi viikoksi lähtiessäni. Hän tulee Suomesta alkuvuodesta Egyptiin.
Ympyrät sulkeutuvat
Päässäni takoi ajatus ”kulttuuria, taidetta, kulttuuria”, jotain nykypäivää, intellektuellia, sivistystä. Olin jo useat kerrat käynyt Kairossa tälläkin matkallani, mutta aina oli sama ohjelma; pyramidit, egyptiläinen museo, Khan El Khalili –basaarit. Nyt kaipasin jotain muuta. Kerran olin aikaisemmalla matkallani kolkutellut modernin taiteen museon ovea oopperan takana enkä päässyt sisään. Nyt ajattelin ampaista sinne ensimmäisenä. Ahmed valmistautui sisarensa lääkärikäynteihin. Vanhempi sisar oli heidän seuranaan. Niinpä ensimmäisenä aamupäivänä pääsin yksin museoon. Ja vaikka kuinka anelin virkailijoilta, että saisin edes hetken seistä museon alakerrassa niin – ei – ei –ei, avataan huhtikuussa 2004 jälleen. Tarkemmin katsottuani ympärilleni löysin meneillään olevan 9:nnen kansainvälisen biennaalen näyttelyn valtion taidemuseosta. Kiersin, tunnustelin, katselin arabimaiden taidetta hiljaisessa tunnelmassa ja löysin itseni amerikkalaisen Paul Pfeifferin videoinstaallaatiota katsomassa yksinäisessä huoneessa. Aurinko nousi yhden seinän kokoisessa teoksessa, istuin hiljaa pitkään silmät kiinni ja heräsin haltioitumisestani kello 12.23 kun Suomesta tulleen tekstiviestin ääni katkaisi hiljaisuuden huoneessa. Ymmärsin siinä hetkessä, että Joulu kuuluu minullekin. Olin ”kuin sattumalta” istunut hiljaa Suomen julistaessa Joulurauhan raatihuoneen parvekkeella Turussa.
Löysin museon kaupasta Tarek Shararan Samarkand -musiikkia. Se kuului matkani joululahjoihin, koska olisin halunnut tavata hänet Kairossa kuten olin keväällä luvannut. Yhteystiedot olivat vain kadonneet, jotka nyt löytyivät CD:n mukana. Ensi kerralla tapaamme, toivon niin.
Tapasimme illalla hotellissani Ahmedin kanssa ja läksimme kansainväliselle aattoaterialle. Paikka olikin kävelymatkan päässä hotellistani. Vaikka Egypti oli kymmenistä käynneistä tuttu, olin elämässäni vasta toista kertaa Joulun Egyptissä. Ensimmäinen oli kun olin 27 vuotias 27 vuotta sitten. Huomasin nyt yht´äkkiä käveleväni samaa katua jolla asuin tuolloin Jouluna, huomasin käveleväni sen hotellin ohi, jossa asuin tuolloin. Hetken päässä olin kiinalaisen ravintolan luona, jossa olin syönyt 27 vuotta sitten, hotellin ”takapihalla” – ja siinä samassa astuimme kyläpaikkamme rappukäytävään. En ollut uskoa kokemaani – siinä todella ympyrä sulkeutui. Paljon on näiden Egyptin Joulujen välissä vettä Niilissä virrannut ja jos vain suinkin olen hengissä 2030 niin olisi ilo mennä tuonne samoille kulmille Jouluksi 27 vuoden kuluttua.
Koska asuin Kairon tärkeimmällä kauppakadulla Talaat Harb´illa päätin iloita siitä ja käydä ostoksilla hankimassa itselleni joululahjoja. Ostin 20 eurolla kahdet nahkakengät ja tossut. Lisäksi tarpeeseen olivat muutamat alusvaateostokset. Oli ihanaa ostaa kun ei tarvinnut häslätä niin kuin Luxorissa. Tavaroilla on kiinteät hinnat ja niiden mukaan mennään. Kadulla minulle hymyiltiin lempeästi ja joku nauroi suoraan ääneenkin, koska kaulani ympärillä oli miesten lämmin kaulahuivi. Täällä on todellakin miesten vaatteet ja naisten vaatteet eikä ylityksiä tapahdu. En ole koskaan missään nähnyt naisella sellaista huivia kuin minulla nyt on. Huomaan TV:ssä olevan yksi suosituimmista sketsinaiheista se, että mies pukeutuu naiseksi ja sitten se paljastuu kun tilanne on erotisoitunut. Se on minusta piilohomokulttuuria se, koska homoseksuaaliset suhteet ovat laissa kielletty. Näinhän se meilläkin oli joitain vuosikymmeniä sitten. Meillä vaan ilmiöön liittyy aina myös alkoholi, Nasse –setä, meidän rakastamamme tabu.
Jouluaterialle ranskalaisen puutarhurin ja saksalaisen kirjoittajan kotiin kokoontui hauska seurue. Kansallisuuksia oli seitsemän ja ihmisiä kymmenkunta. Vain egyptiläiset, Ahmed ja naapurissa asuva egyptiläisen diplomaattiperheen kasvatti, ikäiseni nainen, olivat kotimaassaan – molemmat muslimeja. Mukana oli meitä eurooppalaisia, marokkolaisia, syyrialainen ja yksi saudi. Ateria oli runsas ja emäntä jakoi joululahjatkin kaikille. Puhuimme joulunviettotavoista eri maissa ja ruoka yhdisti. Miettiä voi, mikähän meni niin Ahmedin vatsaan, ettei hän voinut syödä yhtään mitään. Kulttuuriset haasteet ovat joskus mittavat. Olin kiitollinen, että kaikki oli näin järjestynyt minun kannaltani onnellisesti. Kaikki tapahtui ilman omaa suunnitteluani ja otin vastaan, mitä elämä tarjosi.
Joulupäiväni 2003
Nukuin hotellissa pitkään, koska oli ihana nukkua lämpimässä huoneessa. Sain ilmastoinnin kautta puhallettua lämmintä ilmaa. Sytytin kynttilän pöydälleni, jolle tuotiin vaatimaton mutta hyvä Jouluaamun aamiainen. Nautin siitä, että olin Kairossa, keskellä kaupunkia ja turvallisissa tunnelmissa.
Mietin toiveitani ja päätin pyytää Ahmedia kanssani Kairon kuuluisaan eläintarhaan, kun hän saapuu. Olin siellä vieraillut opiskeluvuosinani silloin 27 vuotta sitten ja tiesin etten nyt juurikaan ehtisi muulloin. Sisäänpääsymaksu oli 25 mummonpenniä ja tietenkin paikka oli lapsia aivan pullollaan. En löytänyt sitä vanhaa mursua, joka oli aikoinaan tarhan tähti. Tällä kertaa minua puhuttelivat leijonat. Katsoin pitkään leijonanaarasta kellanruskeisiin silmiin ja tunsin yhteyttä. Olin mykistynyt leijonauroksen tyylistä – aivan kuin Uffe -koirani. Jalkakin oli samalla tavalla kippurassa kun hän ylväänä katsoi maailmaa ja silmät lupsahtelivat kiinni. Mietin Uffen viisautta löytää itsensä näköinen olemus. Uffe on aina rakas, tänäkin Jouluna.
Toiveeni jälkeen sanoin olevani valmis johonkin ohjelmaan, joka sopisi Ahmedin sisarillekin. Haimme naiset taksilla mukaan ja lähdimme tutustumaan islamin Pyhiin paikkoihin Kairossa. Itse profeetta Mohammedin tyttärentytär Zenap oli Pyhä nainen ja sisarukset halusivat moskeijaan, jossa naiset voivat rukoilla Zenapin haudalla. Menimme sinne yhdessä ja siellä oli todellakin hyvin korkea energia ja värähtely. Oli hienoa käydä siellä. Vastakohtana oli se, että moskeijan ulkopuolella oli valtava kaupustelijajoukko, kerjäläisiä, sairaita, jotka aggressiivisesti vaativat rahaa. Oikea rintani on vieläkin kipeä, koska yksi nainen vihaisesti ja kovakouraisesti otti rinnastani ja pyysi rahaa. Se oli kauhea kokemus. Kun menimme vielä Zenapin veljen moskeijaan lähellä Khan El Khalilia kaupustelijamäärä toi mieleeni Jeesuksen teot Raamatusta, jossa hän tyhjensi Isänsä huoneen, temppelin. Tuli sellainen olo, että mistähän saisi sellaiset voimat, että tyhjentäisi nuo alueet hiljaisiksi Pyhiksi paikoiksi. Kävimme sisällä myös Al – Ahzar –moskeijassa, joka oli tuttu 27 vuoden takaa. Toin Zenapin hautamoskeijan ulkopuolelta emännälleni rukousnauhan tuliaisiksi kotiin.
Oli niin erikoista liikkua kahden tradition vuoksi täysin mustiin pukeutuneen El Bairatin kylästä olevan naisen kanssa. Kyllä harmitti etten osaa arabiaa kuin korkeintaan 10 sanaa. Nyt on kyllä opeteltava. He olivat aivan autettavia. Jos Ahmed sanoi, että istukaa tuohon ja tulen 10 minuutin kuluttua ja tulikin vasta tunnin päästä, siinä heidän oli istuttava kun ei muuta voinut, muuta ei ymmärtänyt eikä osannut. On tämäkin kulttuuri-ilmiö. Voi vain ihmetellä miten se on syntynyt. On kai sellainen käsitys, että nainen on avuton ja sellaisena hänet täytyy pitääkin. Sisaret ihmettelivät liikkumistani, touhuani, yksin matkustamista junalla ja muuta. Sävy on ihmettelevä ja ihaileva mutta miksei tiukan paikan tullen voi olla jotain muutakin. Menen tapaamaan naisia, koska he asuvat melkein naapurissa kunhan osaan muutaman sanan kieltä.
Kiirehdin iltajunaan ja Tapaninpäivän aamuna olin takaisin Luxorissa.
Kotiinpaluut
Kotona ei ollut ketään kun palasin. Emäntäni oli surutalossa ja isäntäni oli jo lähtenyt papyruksia myymään, koska oli paras joulusesonki menossa. Islaminopettaja –ystäväni ei malttanut antaa minun nukkua päivätorkkuja kun jo tuli kysymään, miten Kairossa meni. Oli hauska kertoa ja saada kertoa myös, että löysin tämän saksalaisen kirjoittajanaisen kautta ehkä hänelle mahdollisen kustantajan Kairosta. Hän kirjoittaa kirjaa farao Ekhnatonista ja muista profeetoista toivomuksestani.
Yht´äkkinen lähtöni Kairoon oli herättänyt paljon monia tunteita myös isäntäpariskunnassani ja oli melkoinen tunteiden selvittely edessä. Asian käsittely tapahtui lämmittimen ostamisen ympärillä. Ponnekkaasti vaadin lämmitintä. Hauskinta lämmittimen hankkimisessa oli sen epäsovinnainen hankintatapa. Miehet yleensä tekevät ja hankkivat kaiken – nytkin olisi joku sukulaismies kutsuttu hätiin hakemaan se kaupasta, mutta pidin ehdottomana kantanani etten osta jollen ole ensin itse nähnyt. Isännälläni oli sesonki joten hänen oli myönnyttävä siihen, että vaimo lähtee kanssani kaupungille. Se oli vaikea asia. Ja koko eilisen päivän me seikkailimme naisten kesken kaupungilla – kaksi surun vuoksi mustiin pukeutunutta nuorta naista – emäntäni ja hänen nuorempi sisarensa ja minä. Naiset ottivat kaiken irti siitä, että pääsivät kanssani kaupungille. He saivat oman Kaironsa. En olisi koskaan uskonut itkeväni liikutuksesta Mc Donaldsin hampurilaisjonossa mutta eilen niin tapahtui. Se intohimo, se intensiteetti jolla nuo nuoret naiset puuhasivat hampurilaisia ja ranskalaisia meille, oli niin suuri vapauden, kansainvälisyyden ja uudenlaisen elämän symboli, että siinä oli jotain suorastaan Pyhää. Olin niin onnellinen, että saatoin auttaa tämän kokemuksen syntymisessä. Kaikki me kotiin tullessa, minäkin, olimme varpaillamme, että mitä aviomies sanoo, kun olimme niin kauan. Mies on aina täällä niin isä. Ja sitten hän ei sanonut mitään, koska tuli kotiin vasta meidän jälkeen.

Suosittelen Kairossa yöpaikaksi siistiä ja edullista hostel LUNAaa keskikaupungilla,josta kävelymatka museoon ja
Talat Harb kadulla kymmenittäin kenkäkauppoja.
(202) 23961020 www.hotellunacairo.com.