Taas sain hyvää palvelua kirjastossa. Hyllyn päähän oli nostettu tyrkylle pari tuoretta opusta, jotka heti lähtivät mukaani.

Suomen kalliomaalaukset, bongarin käsikirja, Jukka Parkkinen & Tuija Wetterstrand. Jos olisin reilut kymmenen vuotta sitten sen saanut käsiini, olisin ihan varmasti lähtenyt bongaamaan kuvia. Käsikirja on hyvin oivallettu rakenteeltaan ja palvelee nimenomaan sellaista kulkijaa, joka ajaa eri puolille maata muissa tarkoituksissa ja haluaa siinä ohessa tutustua maamme varhaishistorian hienoihin tuotoksiin.

Kuvathan itsessään eivät ole mitään mahtavia vaan pikemminkin vaatimattomia ja usein vaikeasti nähtävissäkin. Ainakin pitää nähdä hiukan vaivaa ja kulkea jalan, suksin tai kanootilla/veneellä niitä kunnolla nähdäkseen. Kirja antaa hyvät neuvot näihin kaikkiin, kunnon kartat ja reittiohjeet. Itseäni on aina himottanut käydä katsomassa Vihdin alueen kuvat Salmijärvellä, mutta sinne pitää hiihtää tai soutaa ja nyt kumpikin suoritus olisi aika hankala. Lähistöllä on myös muita, alkaen Sibeliuksen löytämästä ensimmäisestä kuvasta Vitträskissä. Olen nähnyt Astuvansalmen kuvat jotka jokaisen Mikkelin seudulla käväisevän pitää nähdä.

Samaan sarjaan ”vanhat haaveet” voi sisällyttää intiaanit. Niistä kertoo asiallisesti tutkijoiden kirja INTIAANI  kulttuurien käsikirja. Luin senkin nopeasti, sillä edellisen kirjan tapaan sekin on helppolukuinen, sanakirjamainen. Artikkelit ovat tyhjentäviä ja todella asiantuntevia ja riisuvat pois turhat kliseet ja leffamyytit.

Kirja antaa hyvän kuvan siitä monipuolisesta kulttuurista, joka pohjoisen Amerikan alueella on vallinnut. Tosin sen käsittelemä aika on melko lähellä meitä, mutta tutkijoiden tieto olisi riittänyt vanhempiikin kausiin. Ehkä niin tieteellinen ote olisi karkottanut lukijoita, kun sentään tämä poikakirjojen ja Hollywoodin romantiikka on kaikille tutumpi ja toisaalta siinä tiedossa on paljon korjattavaa ja lisättävää. Minua yllätti se valtava määrä eri kansoja, joita sivuilla vilahtelee. Lukaise, jos inkkarit olivat suosikkejasi lapsena tai ovat sitä nyt.

Etsin Sofi Oksasen kirjoja, mutta näitä uusia ei löytynyt, mutta otin mukaan 2005 julkaistun Baby Janen. Hauska asia oli, että kirjan ensisivulla mainittiin poikani bändi Musta Paraati! Siis aika vanhaa kamaa! Kirjassa käydään läpi lesbokulttuurin asioita ja termejä, joista lepakko voi aiheuttaa vanhemmalle lukijalle vaikeuksia. Lepakkoluola oli alunperin spurgujen yömaja ja sai nimensä sen liepeillä iltaisin horjuvista pitkätakkisista puliukoista. Kun sitten nuoriso valtasi sen, sai uusi nuorisokeskus nimekseen lepakko. Sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen kanssa että lesbojen slanginemeksi tuli lepakko.

Minulle lepakoiden harrastajana on tärkeää että termit on selkeitä eikä näistä sekoiluista lankea varjoa lepakoille. Tosin varjoja ei synny siksi, että lepikset lentävät vasta kun ”sun power” on poissa.