Pannut, lusikat, myrkyt ja nokkonen

Olen monet kerrat taistellut rautaisten pannujen ja patojen kunnostamiseksi. Ihraa oli pakastimessa sitä varten, kun vanhan ajan läskiä ei läheskään aina kaupasta saa.

Oma ideani oli lämmittää pannut haaleaksi, sillä kylmään pintaan se läski ei oikein tahtonut tarttua. Mutta jälkeen päin sain lisätietoa, kai netistä ja opin, että se taktiikka oli väärä. Lieneekin niin, että ne mikroskooppiset huokoset, jotka on tarkoitus täyttää sillä sianrasvalla, menevätkin kiinni siinä alkulämmityksessä ja homma ei onnistu toivotusti.

Siis oikea tapa on käsitellä rasvalla pannut kylmänä ja sitten kuumentaa 250 asteeseen ja taas antaa hitaasti jäähtyä. Sitten pannu taas palvelee kuukausikaupalla. Netistä sekin ohje löytyy. Korvikkeeksi sopii jokin öljykin jos läskiä ei löydy. Mutta öljyn pitää kestää se kova kuumuus.

Äsken kuulin radiosta ”kysy mitä vain” ohjelman, jossa puhuttiin raudan saannista pannuista. Se on tutkitusti totta. Kertoivat laajasta kokeesta jossakin kehitysmaassa, jossa 6 viikkoa toinen ryhmä teki ruokansa valurauta-astioissa ja verrokkiryhmä alumiiniastioissa. Rautaryhmän hemoglobiini oli mittauksissa parantunut arvoiltaan eli rautaa oli siirtynyt suoliston kautta vereen. Alumiiniporukalla arvot olivat säilyneet samana.

Jutussa kysyttiin, voisiko saman vaikutuksen saada imeskelemällä rautapannusta hapanta mehua. Happo kun irrottaa rautaa. Teoriassa ihan oikea temppu, mutta vähän korni suorittaa. Jäinkin miettimään, että kannattaisi siis käyttää intialaisten reseptien suosimia jugurtteja kastikkeissa, niin raudan saanti tehostuisi. Sama juttu varmaan sitruunalla ja appelsiinilla. Pataruokiin siis niitä lisää, jos on rautapata käytössä.

Olenkin aikaisemmin pohtinut, mitä tapahtuu niille pinnoitteille, joita väistämättä liukenee ruokiin noista erikoispinnoitteista, kuten Teflonista. Halpa teflonpannu, joita saa pilahintaan, luovuttaa pintansa äkkiä, varsinkin kun huolimattomat tai osaamattomat kakarat niitä käyttävät. Pinta lähtee tietysti ruokaan! Siinä sitten nieleskelemme teflonia, joka ei varmaan ole terveellistä. Sama kammottavuus koskee ”kultaisia” lusikoita, joita olen kerran saanut tilaajalahjaksi ainakin Valituilta Paloilta. Muutaman vuoden käytön jälkeen korea pinta häviää. Ja mihinkäs muualle se siirtyy kuin kahviin ja muihin ruokiin, joita niillä sekoitellaan. En ole jaksanut perehtyä asiaan, mutta ei se kultavärikään voi terveyttä edistää.

Jos oikein muistan, niin happo syövyttää myös alumiinia. Eikä kai alumiini oli mikään terveysuute ruoassa sekään.

Hanki siis rautasi kasveista. Siinä ylivoimaisesti tehokkain on nokkonen. Itse kerään näihin aikoihin ja ainakin ennen juhannusta nuoria latvoja. Saksilla poikki yleensä siten, että astiaan tipahtaa viisi kärkilehteä. Kuivatan nokkoset rutikuiviksi auringossa tarjottimilla tai sanomalehdillä. Kuivatus toimii myös lattialla jossa on lämmitys alla. Parin päivän kuivatuksen jälkeen hanskat käteen ja riivin lehdet irti lehtiruodista. Minulla tosin näpit kestää homman ilman käsineitäkin. Kämmenpohjassa sitten rusennan lehdet niin pieneksi kuin saan ja lopputulos purkkiin. Tätä nokkospurua on sitten helppo lisätä ruokiin. Käytän sitä soppiin, kastikkeisiin, lettutaikinaan, jopa makaronilaatikkoon. Rautataso pysyy hyvänä ja helpolla. Nokkonen on monin kerroin tehokkaampi raudan lähde kuin pinaatti. Kerääminen on vaivatonta ja saalis ilmaista.